Mirjamisi.
Kun hän oli vastineensa lähettänyt, niin häntä taas omituisesti nauratti. Ja päätä huimasi ankarasti. Sitten tuli pitkä itkun puuska, jota kesti koko yön. Puoleksi tajuten mitä tekikään hän kyynelsilmin hoiteli koneellisesti kaksiviikkoista lasta, jolla ei vielä ollut nimeäkään.
"Pieni raukka, mikähän sinustakin tullee?"…
"Eivät miehet ymmärrä naistensa elämän tuskia!"
Hän eli kuin huumeessa, yöt ja päivät häämöttivät kuin paksun savun sisästä. Ja eräänä joulukuun iltana, kun kolmiviikkoinen tavallista enemmän kirkui ja nuori äiti oli pyörryksissä kivusta, joka oli tehdä hänet hulluksi, kolisteltiin kovasti etehisessä ja ovikello soi kuuluvasti.
"Se on hän!" selvisi nuorelle rouvalle ja seuraavassa silmänräpäyksessä työntyi turkkipäällinen mies hänen eteensä uhoten huurretta ja pakkasta.
He seisoivat hetken ikäänkuin hämmästyneinä katsoen toisiaan silmiin ennenkuin tervehtivät.
— Täälläkö asut?
— Täällä.
"Jos hän tietäisi, kuinka tuskin pysyn seisaallani."