"Niitä on olemassa ihmisiä, joille kaikista arvokkainta ja parhainta elämässä näyttää olevan jonkunlainen heissä ilmenevä sielun tai ruumiin sairaus. He riehuvat sen kanssa koko elämänsä ajan ja ovat eläviä ainoastaan sen kautta, kärsivät sen tähden, ravitsevat itsensä sillä, valittelevat siitä toisille ja kääntävät täten lähimmäistensä huomion itseensä. Siitä saavat he myötätunnon itseään kohtaan ja jos ei heillä sitä olisi, ei heillä olisi mitään. Ottakaa pois heiltä tämä tauti, parantakaa heidät — ja he tulevat onnettomiksi sentähden että heiltä riistetään heidän ainoa elämisen keinonsa — heistä tulee silloin tyhjiä. Toisinaan on ihmisen elämä siinä määrin köyhä että hän orjallisesti on pakoitettu pitämään arvossa oman paheensa ja sillä elämään; voipipa suoraan sanoa että ihmiset usein ovat paheellisia pelkästä ikävästä".
— — —
11 p. elokuuta.
Päiväni kuluvat syömisessä, juomisessa, uimisessa, kirjeiden kirjoittelemisessa ja kaikellaisissa matkavalmistuksissa. Joka päivä kiipeän aitan-yliselle kapsäkkejäni kaivelemaan. Se on minulle sielua rasittava työ osata jakaa tavarani kolmeen osaan: yksi osa Kaukaasia-matkalle, toinen osa Moskovaan jätettäväksi, kolmas osa tänne. Otanko matkaani tuon urheilu-paidan vai jätänkö tänne? Panenko tuon sanakirjan Moskovan kapsäkkiin vai Krimmin nesessääriin? Tarvitsenko siellä Kaukasiassa nuot raita-housut vai tulenko toimeen ilman? Ne ovat minulle vaikeita filosoofisia kysymyksiä. Kerran kun olin syventynyt aitan ylisellä lukemaan vanhoja lemmenkirjeitä — tietämättä mihin kapsäkkiin ne panna — säpsähdin yhtäkkiä kauheasti säikähtäen: pikimusta rotta oli hyökännyt katonrajasta eteeni ja katseli minua kiiluvin silmin. Silloin paiskasin kirjepakan arvelematta likinnä olevaan kapsäkkiin ja livistin alas, sillä minusta tuntui että peto käy kiinni paljaisiin varpaihini… Tietysti täytyy supistaa Kaukaasia-kamssunsa niin vähälukuisiksi kuin mahdollista. Suuren uhrauksen olen jo tehnyt: en ota mukaani Kaspian merelle suutari Tolosen tekemiä suomussalmelaisia pieksujani! (Jos te tietäisitte, kuinka tämä uhraus karvastelee sisuani!) Ne saavat jäädä tänne joulukeliä odottamaan…
Tutkin levottomana paksua venäläistä matka-ukasaatelia. Olen saanut selville junien kulkuvuorot aikomallani linjalla sekä laivamatkat Volgalla. Siitä tulee hirvittävän pitkä matka. Olenpa laskenut että Kiantajärveltä Kaspianmeren Kaukaasianpuoliseen rantaan jo yksistään tulee noin 500 peninkulmaa.
12 p. elokuuta.
Tänään olen saanut kirjeen toveriltani Krimmistä. Kaikki käy hyvin: hän ei jänistä, vaan lupaa koreasti saapua Kaukaasian rajoille minua vastaan, kunhan määräpäivä ja yhtymäpaikka vain saadaan sovituksi. [Matkatoveri, maisteri Walter Salonen, hänkin yksi viidestä suomalaisesta Moskova-stipendiaatista vuosina 1901-1903, on määrä tulla omia teitään Kaukaasian Vladikavkasiin, josta sitten toverukset jatkavat matkaa yhdessä.]
13 p. elokuuta.
Ah tätä raskasta päivää! Ukkonen on jyrissyt, pimeä on ollut, satanut on lyijyn raskaasti ja avojaloin olen yksikseni kuljeksinut metsän polkuja — sydäntäni on kaivellut kauhea ikävä… Että minun täytyy lähteä! Että minä lähden vasten sisällistä tuntoani!… Voi päiväkirjani, sinä et tunne tuhannetta osaa siitä mitä minun aivoissani vilisee… ja valittaa kuin huutavan ääni korvessa. — — —
14 p. elokuuta.