Keisariharju: Sieviä seutuja! Vasemmalla Längelmänvesi, oikealla Roine. Mutta peräpohjalaisen on niin vaikea ihastua Etelä-Suomeen… Vai tästä se on lähtöisin Topelius-vainajan laulu: "Ma oksalla ylimmällä heilun Harjulan selänteen…" Olkoon. Parasta ovat mielestäni kuitenkin mustikat, joita jo kypsiä tienvarsista löydän. Joka paikassa lapsia marjassa. Keisariharjulla kohtaan kolme neitosta nuoren ylioppilaan seurassa. Onkkalassa myös joukon nuoria tyttöjä heleissä kesäpuvuissa ja hatuissa. Näyttivät olevan lähdössä jollekin hupiretkelle. Minun olisi tehnyt mieli pyytää muutama heistä kärryyni. Mutta täytyi näyttää arvokkaalta ja ottaa muukalaisen kylmä piirre päälleen, kun sivu ajoi… Vesijärvi, Pälkäne ja Mallasvesi! Ensi kertaa elämässäni matkustan Hämeessä (jos en lue rautatiematkoja). Erilainen on Hämeen ukko kuin Itä-Pohjanmaan. Erilainen hämäläinen valkotukka kyytipoika kuin Kajaanin-puolen juro räkänokka. Mutta näkyy näissäkin olevan oma hauskuutensa. Ja tyttölapsissa tuntuu olevan jotain pehmoisempaa, lauhkeampaa… Hiisi vieköön, pitäiskin tulla naimaan Hämeestä… kun vain tuo heidän silmiensä unisuus olisi poissa. Laitikkalasta saan kyyditsijäkseni itse isäntä-ukon, ja sekös puhua osaa! Opin häneltä muutamia hämäläisiä sanoja: heinäsuovaa sanoo teikiksi, hurjaa hevostansa piruhassuksi. "Piruhassu" on lystinhassu sana! — Eivät ole suuret alaltaan täkäläiset pitäjät. Suomussalmi on niiden suhteen kuin ruhtinaskunta. Nyt olen jo kolmannella kirkolla muutamassa tunnissa.
Minua miellyttää täällä kievarien tavaton uhkeus. Ilmakin sattui ihana, vaikka se on harvinaisuus tänä kesänä yli koko maan. Aurinko paistaa, joka paikassa tehdään heinää, suloinen apilasnurmen tuoksu leyhähtelee väkevästi sieramiini. Vielä 12 kilometriä jäljellä — sinne minne menen. Matka käy kuin tuulessa. Tuntuu niin hauskalta, kun Hauhon kirkolta kyytiin pannaan 74 vuotias köyhä ukko. Hänen kanssaan rupattelemme kaikellaista. Niissä on jotain pehmoisempaa näissäkin Hämeen jukissa. Puhekkin sillä käy seuraavaan tapaan: "Kaunis se on tänäpänä tuo ilma-kulta. Kun rakas Ristus antais lämpö-kultaa että valmistuis ihmisille tuo vilja-kulta". Loppumatkalla rupesi ukko ajamaan yhä kovemmin: "ajetaan niin ettei paita p—tä kiinni saa!" tuumi hän. Mutta minä ajattelin: yksi sama suomenkieli kaikuu yli Suomenniemen. — —
Tuulos, saman päivän iltana.
Ensi osa matkastani on lopussa. Tämä on minun levähdyspaikkani, minun "tuutulinnani", josta varustaudun ison maailman matkalle. Täällä saan lepuuttaa sieluani ja ruumistani. Kummallinen kohtalo, joka tarjoaa minulle, ylpeälle peräpohjalaiselle aivan kuin toisen kodin keskellä Hämettä! En tahdo vieläkään uskoa että oleskelen Hämeessä, hämäläisten ympäröimänä. Tämä on ihana paikka tämä "Karhunkallo" Pyhäjärven rannalla. Riisunpa heti avojaloin ja laskeudun alas jyrkkää nurmitörmää rantaan: järvi lepää siinä kuni lumottu, ruusunpunaiset ilta-auringon säteet leikkivät sen peilityynellä pinnalla. Suuret sinikellot ja punaisena paistavat mansikat pellon varressa minua ihastuttavat. Tunnen yhä olevani kotimaani helmassa…
8 p. elokuuta.
Yhden päivän olen vasta ollut täällä Hämeessä ja jo nyt tunnen, mitä aina olen tuntenut Etelä-Suomessa oleskellessani: ahtautta, ah—ta—ut—ta! Ihmiset asuvat täällä liian liki toisiaan. Tokko voin koteutua taloon, johon kuuluu rähinää naapurin pellolta tai näkyy mökkejä ja rannassa rapistelevia kakaroita —? Sillä vaikka nuo vedessä polskaroivat lapsukaiset ja tuo kallellaan törröttävä hökkeli itsessään ovatkin kotoisia näkyjä, joissa on miellyttävää runollisuutta, niin ne kuitenkin minua häiritsevät, kun ne aina viruvat tuossa ihan nenäni alla.
Huomaatte minun olevan huonolla tuulella tänään. Niin, yhtäkkiä se alkoi, kun äsken menin rantaan ja huomasin venheen olevan rautaketjulla kiinni puussa. Mitä peeveliä oli rautaketjulla ja lepällä tekemistä venheen kanssa, joka on luotu vapautta varten? Kas tämä se minuun pisti ja siitä koko napina alkoi. Rosvojako täällä peljättiin, vai mitä? Ei siellä Kiannan rannoilla sinä ilmoisna ikinä sidottaisi venhekultaa rautaketjulla kiinni puuhun, ei edes rullalangalla! Se, veden keijunen, lekottelee siellä aina vapaana, airot valmiina hankasissaan, ikäänkuin kuiskaten: "tule ja ota, tule ja ota! lykkää vesille, veli kulta!" Niin siellä, mutta täällä —! Ja sitten lisäytyi tumma tuuleni siitäkin, että lähtiessäni kävelylle huomasin, etten suoraapäätä voinutkaan painautua korpeen, vaan oli ensin kuljettava ikävästi pitkää kujaa, johon lehmät — nuo luonnon ikityhmät sorkkelehtijat — olivat lätyskäisen leimansa painaneet ja jossa Aatamin valkoiset jalkineet rumasti mustuivat. Ja jos yritin maantielle, niin siellä oli heti vastassa tusina torppia molemmin puolin tietä, sekä porsaita, eläviä porsaita… Oi taivasten tekijä!… Onko tämä suomalaista kesänautintoa —? Ei! ja tuhat kertaa ei! Meillä, siellä Kajaanin takamailla, kulkevat lehmät omia kujiansa — sikoja siellä ei teki viljelläkkään — ja ihmislapsi pääsee kymmenellä askeleella metsän peittoon kymmentä eri polkua ja jokaisella saa huutaa huikaista rintansa täydeltä että "hihhei sinä Tapion tantere!" — eikä sitä ääntä ota vastaan muu kuin sakea korpi, joka jylhästi vastaan jymähtää. Vaan kuka täällä ilkeää huutaa hihkaista? — heti hulluksi luultaisiin ja siihen kokoontuisi ympärille kylän ämmät ja lehmät, lapset ja porsaat, kukatiesi maapoliisikin… Tämä on hengen orjuutta, sanon minä.
Niin, kaunista, kaunistahan teillä täällä kyllä on, täällä Hämeessä: tuo väkevästi tuoksuva apilasniitty on suloinen, nuot suuret sinikellot ovat ihanat, nämät mansikat ovat makeat, koivikko tuossa on korea ja järvi kuin vieraskamarin peili — mutta se kaikki on niin pienissä kappaleissa annettua, niin liki likistettyä, pientä ja pikkusievää… Ei, ehei! Olkoon majani kuinka matala tahansa, olkoon se kuinka köyhä hyvänsä, mutta seisköön se korkealla vaaralla keskessä koskemattoman korven, niin että tiedän olevani yksin mun kotini polkujen astuja, yksin sen kumpujen kiipeejä ja laaksojen laulaja, yksin sen venevalkaman valtijas ja kotilahteni laineilla soutaja. Älköön kalkatelko vieraan karjan kello kotini aitojen vierillä, älköönkä naapurin porsaan röhkintä saastuttako kotilehtoni pyhää tunnelmaa. Kiljahdelkoon siellä vaan mieluummin pörröinen kontio ja repiköönpä lehmiänikin, vaan älköön ikinä naapurin naudat mun kotiveräjälläni möliskö! Kianta, uljas avara Kiantani! sinä Pohjanmaan simpukka — uhraisinpa paljon, paljon, jos sinut hylkäisin! Se on sanottu!
10 p. elokuuta.
Tänään, rantatörmällä istuen luin kappaleen Maxim Gorjkista, joka panee minut miettimään. Se kuuluu venäjästä käännettynä seuraavasti: