Yö.

Kalevan hotelli. 2 markan huone, kolmas kerros suuressa kivitalossa. Kaksi kynttilää palaa pöydällä. Muistelen että tässä samassa kammiossa ensi ylioppilasaikoina kerran kirjoitin surullisen runon jostakin "hämyn lapsesta". Tämä huonekkin on niin hämärä… Äh kuinka minä kammoan kaikkia näitä hotelleja!

16 p. elokuuta. Brondin, kello 1/2 9 illalla.

Hyvä-isä, kuinka paljon olen laukannut pääkaupungin katuja! Kuinka paljon ehtii yhdessä ainoassa päivässä. Ja kuinka paljon rahaa ehtii tuhlata yhdessä ainoassa päivässä! Sellaisia pieniä ostoksia — ja kuitenkin sata markkaa. Omatuntoni soimaa minua ylellisyydestä: olisinhan voinut tulla toimeen ilman noita koreuksia ja mukavuuksia. Minua hävettää, kun näen ympärilläni köyhiä, joilla on tuskin leivän palaa suuhun panna. Mutta me kaikki olemme tässä suhteessa tottuneet tukahduttamaan omantuntomme äänen.

Parin tunnin kuluttua lähtee pikajuna. Huomenaamulla olen Pietarissa.
Ah tätä ahdistusta…

Pietarissa, 17 p. elokuuta, sunnuntaina.

Selittämätön tuska sydämmessä lähdin eilen illalla pikajunalla Helsingistä. Tietysti ei ketään tuttavaakaan ollut saattamassa. Painajaiseni kuitenkin pakeni, kun heti makuuvaunuun päästyäni tapasin nuoren, siististi-puetun venäläisen ylioppilaan, jonka kanssa antausin sanavaihtoon. Poika oli ensi kertaa matkalla Suomessa ja kehui Helsinkiä kauniiksi kaupungiksi, Imatraa mahtavaksi koskeksi. Puhuin hänelle Pohjois-Suomen luonnosta ja koskenlaskusta Oulunjoella, valittaen sitä etteivät venäläiset matkustele muualla kuin Etelä-Suomessa, aina käyden samoissa paikoissa. Hän vastasi että olisi kyllä viehättävää pohjoisempanakin käydä, vaan kun ei osaa maan kieltä, niin ei uskalla lähteä. Sitten koskettiin myös suomalaisten suhdetta venäläisiin. "Täällä Suomessa kohdellaan meitä venäläisiä niin kylmästi" sanoi hän levollisesti, ilman katkeruutta: "kun rahaakin otetaan, niin otetaan se vastaan noin — vähän niinkuin ylenkatseellisesti"… Selitin hänelle, miksi näin tapahtuu. Hän astui pois junasta Viipurin asemalla. Annoin hänelle nimikorttini ja osoitteeni.

— — Pietarin läpi ajaminen ei tehnyt minuun tällä kertaa niin tukahduttavaa vaikutusta kuin ennen. Sattui kirkas, päiväpaisteinen aamu, ja kaikki oli sunnuntaiasussa, poissa nuot kömpelöt kuormajonot tökeröine luokkineen, kadut puhtaina, ihmiset virkunnäköisinä; melua synnyttämättä vierivät kautsupyöräiset, pulskat nelirattaani pitkin Liteiniä ja Nevskiä. Nikolain-aseman kultakaluunainen vanha ovenvartiakin tuntui niin tutulta ja otti ystävällisesti tavarani vartioitavakseen. Ovenvartijalta ja kantajalta saa tarkalleen tietää kaikki, mitä junien kulkuun kuuluu. — Ja nyt istun ravintolahuoneen penkillä ja ympärilläni käy kuhina. Pari tataarilaista tarjoilijaa, puhtaat esiliinat polvien päällä, seisoo nojautuneena vasten seinää vastapäätä minua, näyttäen uteliaasti katselevan minuun. Vielä on aikaa odottaa neljä tuntia ennenkuin pääsen Moskovan-junaan. Mitä jos ajaisin siksi aikaa Eremitaashiin.

— — —

Enpä olisi uskonut itseäni niin kevytmieliseksi! Nevskiä kävellessäni pisti yht'äkkiä päähäni astua kopperoon, jossa saa oman kuvansa viidessä minuutissa 40:stä kopeikasta. Näytän kuvassa vallan tuimalta tiedemieheltä, joka aikoo matkustaa läpi Aasian Tiibetin eikä pelkää napaseutujakaan! Lähetänpä kuvan suoraapäätä sille, jonka edessä kolme päivää sitten istuin maalausmallina.