Kummallista ettei myydä kiertomatkapilettejä Venäjällä! Kävin kansainvälisessä kiertomatkapilettien toimistossa, jossa oltiin hyvin kohteliaita, mutta kiertomatkapiljettejä vain ei voi saada koko Venäjällä. Olen neuvoton, minkä laivayhtiön laivan valitsen matkustukseeni Volgalla. Muutamat laivat kulkevat monen mielestä liian nopeasti, niin ettei huvimatkailija ehdi tarpeeksi katsella rannoilla olevia kaupunkeja.
— — Ei täällä sentään niin kauheata olekkaan kuin taas olin kuvaillut. Ja kummakseni näyn saavan itseni heti ymmärretyksi venäjänkielellä, jota en ole puhunut koko kesänä. Ajelen "konkalla" edestakaisin Nevskin prospektia. Sitten rohkaisen mieleni astumalla alas maitomyymälään, jossa juon lasin hyvää maitoa. Ja nyt istun jossakin puistossa ja syön suuria mansikoita paperitötteröstä. Näkyy olevan jo etelänkin hedelmiä Pietarissa tarjolla: melooneja ja persikoita. On se pieni lohdutus näillä matkoilla että saa mielinmäärin hedelmiä. Saa nähdä, pääsenkö ilman matkapainajaista? Se olisi enemmän kuin olen toivonut. Eilen illalla olin valmis huutamaan koko maailmalle että: "älkää ikinä lähtekö yksiksenne ulkomaamatkalle, sillä se on mitä kamalinta itsekidutusta!"
Olen mainiosti varustettu matkaani varten. Kapsäkkini kätkevät aarteita. Kaikki mitä on yllä ja alla tai kollien sisässä, on käytännöllistä ja siistiä — ihan ensiluokan tavaraa. Kaikki on edeltäpäin harkittu, valikoitu ja kauvan valmistettu. Niin että ulkonaisesti olen kuin valettu tälle matkalle. Jos vain olisi toveri! Kuka hyvänsä, jonka kanssa saisi puhua suomea — tai vaikkapa ruotsiakin. Täällä vieraan maan vilinässä, vieraan kielen solinassa tuntuisi ruotsikin niin kodikkaalta, vaikka sitä puhunenkin huonommin kuin venättä. (Tämä lienee sveesseistä kauheata!) No, faktum on nyt se, että olen yksin ja saan itse pitää huolen yksinäisyydestäni. — — —
Syödessäni annosta asemahuoneen suuressa ravintolassa, olen tilaisuudessa tarkastamaan ympäristöäni. Ihmiset näyttävät minusta ylipäänsä miellyttäviltä. Tuossa pieni univormuun puettu kimnasisti niin hellästi suutelee mammaansa. Miksikä mamman ja pikku pojan täytyy erota, sitä en ymmärrä. Mutta tuossa helistelee kannuksiaan ankarannäköinen kenraali, hän tapaa tuttavansa everstin, joka silloin tällöin nostaa kätensä päähineeseen ja on nähtävästi imelästi hyvillään että hänen ylhäisyytensä suvaitsee kävellä hänen kanssaan kuin toveri. Tuossa taas tepasteleee hienosti puettu, kaunis ylioppilas, rillit keikarimaisesti nenällä. Hän on nähtävästi aristokraattisesta, rikkaasta perheestä, ja varmaan on hänen palttoonsa sisus silkistä. Ja ylioppilasrettelöihin ei hän osaa ota… tai jos ottaa, on hän siellä niitä ihan punaisimpia. — —
Ja nyt istun junassa II luokan makuuvaunussa, aurinko paistaa iloisesti sisään. Ei ole kuuma eikä kylmä. Tämä on mahtava rata tämä Pietarin ja Moskovan välinen. Joka paikassa on vähintään kahdet kiskot vierekkäin ja tuhkatiheään pyyhkäisee toinen juna kiljuen vastaan ja ilma puristuu ahtaalle vaunujen välissä. Venäjällä huutavat junat kumeammalla äänellä kuin meillä Suomessa. Sekin ääni on minusta niin venäläinen, vaikka onkin vain veturin kurkkutorvesta…
Tshuudovo, 12 minuuttia, junanvaihto…
Nimi kajahtaa surunsuloiselta korviini, yhtäkkiä herättäen sielussani vilkkaita muiston kuvia. Tästä poikkeaa näet rata pieneen kylpykaupunkiin, jossa viisi vuotta takaperin, nuorena ylioppilaana, elin ensimmäisen kauniin ja kärsimysrikkaan romaanin… Nyt kuljen sen sivu mykkänä, lähettäen hengessäni salaisen tervehdyksen yhdelle maailmani jaloimmista naisista. Hän oli tulevaisuuden nainen… hän lempi, tulevaisuuden tunteilla. Se ei tyydyttänyt nykyajan janoavaa miessielua. Ja suhde särkyi ijäksi, sillä sen täytyi…
Seison junakoridoorissa, tietämättä miten viettää aikaani. Kolme herrasmiestä on asettunut junaikkunan eteen. Ei yksikään heistä tiedä, että minä olen suomalainen. Yhtäkkiä kuulen yhden heistä huudahtavan: "Aa v Finljandi'ii harashoo!" s.o.: Mutta Suomessa on hyvä olla!
— Niin, siellä on hyvä! vastaa toinen. Ja minä huomaan heidän keskustelustaan että he kaikin ovat matkustaneet Suomessa, koska rupeavat toisilleen muistelemaan Suomen "hyvyyksiä".
— Ja ajatelkaas, sanoo yksi, — siellä eivät edes varasta niinkuin Pietarissa tai Moskovassa, jossa jos jättää polkupyörän etehiseen, niin se heti viedään! Ja esimerkkinä kansamme rehellisyydestä, kertoi hän, että kerran oli unohtanut rahakukkaronsa pöydälle ja ilokseen löytänyt sen siitä ilman että siihen oli koskettu.