— Eikös se ollut ihmeellistä: se oli samalla paikalla, juuri justiin samalla paikalla!
— Rehellisyys Suomessa on melkoisesti kehittynyt, vakuutti toinen. — Ja sitten he kehuivat Helsingin ruoka-aterioita ja Kappelia, jota muikeasti nimittivät Kapélje…
— Ja kuinka mainioita sikaarejakin sieltä saa ostaa!
— Da-da-daa! sanoi toinen miltei maiskuttaen suutaan. Sitten he hetkeksi vaikenivat puhallellen savuja.
— Vaan kaupungeissa ne siellä puhuvat vain ruotsia, virkkoi taas yksi. Ruotsin kielellä näkyisi hyvin tulevankin toimeen Suomessa.
— Niin kyllä, sanoi toinen, joka oli upseeri; — vaan maaseuduilla siellä sentään puhuvat suomea. Eikä vähintäkään se kieli ole ruotsinkielen kaltaista. (Tätä he aina ihmettelevät.)
— Kummallista kieltä tosiaan se suomenkieli! huudahti taas yksi. — Mitähän kielilajia se oikeastaan lienee? Lättiläistä sukuperääkö vai mitä?
— Ei, kyllä se on vironkielen sukua, tiesi upseeri.
Tämän jälkeen lausui joku arvostelun suomenkielen kauneudesta — tai rumuudestako lie ollut, sillä en parhaalla tahdollanikaan voinut erottaa, mitä sanottiin. Tavallisesti arvostelevat venäläiset suomenkielen tuollaiseksi kolisevaksi, töksähteleväksi kieleksi, jossa on muka liian paljon k:ta, mutta ruotsinkieltä kiittävät he soinnukkaaksi. Ne, jotka ovat kuulleet suomenkielen laulussa, tunnustavat sen sentään musikaaliseksi.
Moskova, 18 p. elokuuta.