Miten ihmeessä siis kuluttaa aikansa? Ei jaksa aina vain katsella Volgan rantoja, ei jaksa aina vain lukea Maksim Gorjkia — ja oma runosuoni on poikki… — Vähän väliä tulla öhkäsee vastaan hinaajalaivoja vetäen perässään äärettömän isoja ja pitkiä proomuja, barsheja, joiden kannella kulkee kokonaisia kartanoita. Tuontuostakin ajaa päristää vastaan myös joku matkustajalaiva. Monella on komea nimi kyljessään: "Ruhtinas", "Ruhtinatar", "Tsaaritar", "Imperator", "Sotamarsalkka Gurko", "Kristoffer Kolumbus" j.m.s. Meidän "Konstantin Kaufman" viheltää hihkasee jokaiselle varoituksen jo kaukaa. Joka kerta kun laiva viheltää, vastaa kaiku räikeästi muutaman sekunnin perästä Volgan oikeanpuolisesta rannasta, joka on jyrkkä. Koko päivän kestää mitä ihaninta kesäilmaa, aurinko paistaa lämpimästi silmiin ja leuto tuulen henki käy virkeästi vastaan, mutta aaltoja ei ole. Istun avopäin kannella ja lueskelen "Kaukaasian opasta".
— — —
Hiisi vieköön, ei Volga sentään minusta ole mitään Kiannanjoen rinnalla! Tämän ainoa komeus on sen leveys ja pituus, vaan siinä onkin kaikki. Volgan hiekkarannat ovat sangen yksitoikkoiset, eivätkä nuot, matalat metsät, jotka tähän asti olen nähnyt, ole mistään kotoisin. Koko Volga on senkin suhteen yksitoikkoinen, ettei siinä näe lahtia, ei edes poukamia, vielä vähemmin saaria. Ja vesi on jokapaikassa kellertävän sameaa, öljytahraista tai muuten likaista, sillä nuot tuhannet laivat, jotka alati edestakaisin kyntävät Volgaa, heittävät joka päivä kaiken epäsiisteytensä virtaan. Volga on rehellisesti sanoen Venäjän suurin lokaviemäri, sillä siihenhän sivujokia myöten valuu kaikki Moskovankin saasta ja satojen muiden kaupunkien ja kylien moska. Vai eikö tämä ole totta?
Simbirsk.
Ken oli se, joka astui laivaamme? Hän itki niin katkerasti erotessaan saattajistaan. Kaikkien huomio kääntyi häneen… Ja kun laivamme ulkoontui satamasta ja Simbirskin tulet jäivät taaksemme hohtamaan jokirinteeltä, seisoi eräs nuori talonpoika nojautuneena laivan aitaan, otti lakin pois päästään ja teki kymmeniä kertoja ristinmerkin tuijottaen hartaana päin jääpyvään kaupunkiin. Siinä oli jotain kaunista, vaikka ristinmerkin tekeminen minusta onkin itsessään epämiellyttävää. —
Nyt on mitä ihanin kuutamo-ilta. Kuutamo-ilta Volgalla! Jos olisin entinen itseni, voisinpa runoksi pistää tällaisena iltana virralla vieraallakin. En ole koko päivänä Kasaanista lähtien puhunut sanaakaan kenellekään. Eikä kukaan minulle. Sydämmeni on suruinen, mutta on tässä jotain suloakin. Olen huomannut, että tämä tasainen kulku Volgalla vaikuttaa minuun terveellisesti. Mutta hytissäni olen yksin. Voi! minun ei ikinä pitäisi olla yksin… Kirottu Deemon lentää perässäni Volgallakin…
Mitä jos ajan kuluksi kuitenkin koettaisin entistä konstia:
20 p. elokuuta.
Laulaja sairas Pohjolan mailta,
Laulaja suomalainen,
Volga virralla kuutamo-iltana
laivan kannella seisoo.
Ei tämä luonto Pohjolan poikaa,
ei se häntä hurmaa,
Ken on Kiannan koskilla käynyt,
sille ei Volga kelpaa.