Tämän laivan kannen päällä
sieluni nyt seilaa. —
Ei oo poika poloisella
täällä omaa heilaa.
Tuhat virstaa tultu on
ja tuhat viel' on eissä. —
Ei nyt auta aprikoida
silmät kyyneleissä.
Niinkuin Volga pitkä on ja miltei loppumaton — Niin myös suru suuri on ja aivan auttamaton.
Jostakin on laivaan ilmestynyt "oikeauskoinen" pappi. Hän suvaitsee olla II luokassa. Näkyy hänellä olevan mukanaan vaimokin, ruma nainen. Kun istun hänen vieressään, ajattelen sitä, kuinka suuri ero on meidän pohjolaisten kirkkoherrain ja täkäläisten "sielunpaimenten" välillä. Ei tunne mitään vetoa näihin tutustua muusta syystä kuin uteliaisuudesta. Kello 7:n tienoissa illalla ilmaantuu tataari III:sta luokasta II:sen luokan kannelle, valitsee itselleen rauhallisen sopukan kokassa, riisuu tohvelinsa ja laskeutuu polvilleen, kasvot etelään päin, (Mekka on sitä suuntaa) samaan suuntaan, johon laivakin menee. Siinä hän äänettömänä rukoilee noin neljännestunnin. (Piirrän hänen kuvansa). Tämän huomaa venäläinen pappi, nauraa hykähtää pilkallisesti ja käy nykäsemässä eukkonsakin tätä kummaa katsomaan: "Paidii smatrii kak tataarin moolitsja!" kuulen hänen sanovan eukolleen. Ja akkakin katsomaan ja virnistelemään. Tietysti tämä pappi pitää muhamettilaista täydellisesti pakanana itseensä verraten. Minun tekisi mieleni sanoa hänelle ettei tuo Mekkaan päin tähtääminen ole pahempaa epäjumalanpalvelusta kuin — — —
Kyypparini näkyy minua pitävän hiukan omituisena matkustajana, kun en tilaa juuri mitään. Mutta hulluko juomaan olutta, saati saijua, kun saa mielinmäärin nauttia mehuisia, päänkokoisia arbuuseja!
Yöllä.
Laiva seisoo pikkukaupungin satamassa. Kaupungin nimi Wolsk. Saan toverikseni erään harkovilaisen insinöörikokelaan ja kävelen hänen kanssaan kaupungin puistoon. Siellä soittaa torvisoittokunta ja kaupungin koko parahisto on kokoontunut huvittelemaan. Mitä ihanin kuutamo-yö: Ilma on niin lämmin että tekisi mieli kulkea paitahihasillaan. Etelä jo antaa itsensä tuntea. Meloonin ja omenan haju täyttää koko rantaman. Täällä kasvavat jo korkeat poppelit. Kaupungin ympärillä levitteleiksen ääretön, puuton aro. Tämä on jo mustanmullan seutua. Samarasta alkaen ympäröivät arot Volgaa.
Sarátov, 22 p. elokuuta.
Kauhea kaupunki kesän helteessä! Ja kaukana laivasatamasta. Olen likomärkä kuumuudesta ja kiireestä kantapäähän pölyn peitossa. Se on hirmuista tämä etelän pöly. En voi käsittää, kuinka ihmiset voivat elää tukahtumatta mokomassa kaupungissa. Poppelirivit pääkaduilla eivät anna mitään varjoa. Joka puolella kaupunkia, paitsi virran, kohoovat paljaat, kuivat hiekkavaarat, joihin aurinko armottomasti hohtaa. Ei missään metsiä…
Satamaan palattuani raitiovaunulla tulee venäläinen nunna kerjäämään rahaa. Sanon hänelle ääneen: "Teillä on kirkkoja jo yllinkyllin, ei Jumala teiltä vaadi yhä uusia!" Hän katsoo minuun kummastuksesta kirkkain silmin. Hän on vielä nuori, muodoltaan täyteläinen ja tekee lapsekkaan yksinkertaisen vaikutuksen. Tämä on jo toinen nunna Volgan matkallani, joka kerjää yleisöltä rahaa.