Milloin on reduktsiooni tuleva Venäjällä kirkkorikkauksiin nähden?
— — —
Olen kirjoitellut hytissäni joukon postikortteja. Nyt alkaa ilma jo käydä sietämättömän lämpimäksi, saa alituisesti muutella sukkiaan ja pestä jalkojaan itämaiseen tapaan. Mutta kyllä semmoiseen onkin aikaa tällaisella laivaretkellä! Volgamatkalla kerkeäisi kirjoittaa kokonaisia romaaneja, puhumattakaan yhdestä runovihkosta (Eino Leino toki lykkäisi kymmenkunnan ja jokaisessa 101). Varmaan löytyy lyyrikoita Venäjällä, jotka ovat panneet kokoon sievosen kokoelman Nishnii-Novgorodin ja Astrahanin välillä. Heille se ei konsti olekkaan, heistä kun Volga on oikein se poesiian emäsuoni.
Ai peijakas! Tänään on kotimaasta mukaani otettu voi tullut tuiki "hulluksi": ja sulanut rasian pohjaan. Aina kun katselen tuota puista rasiaa, muistan kaukaista Kiantaani. Se rasia on näet sieltä asti, korpikuusen kyljestä tekaistu. "Rakas voirasiani, o Santta Racia — et sinäkään täällä ole oikeassa ympäristössäsi!"
Kello 6 illalla.
Nyt alkaa Volgan aromailla näkyä härkiä hevosten asemesta. Tuulee voimakkaasti etelästä, mutta se tuuli hivelee suloisesti hipiää. Olisi ihanaa istua apposen alasti tällaisessa kuumassa tuulessa…
Kävin äsken insinöörituttavani kanssa alhaalla konehuoneessa katsomassa, kuinka nafta palaa laivassamme. Siellä kohtasi minua aivan toinen mailma, se mailma, jonka mukavuuksissa hemmotteleva matkustaja tavallisesti unhoittaa. Siellä oli komeaa ja mahtavaa, mutta siellä kävi niin kova humina, ettei voinut kuulla toisensa puhetta, vaikka täyttä kurkkua korvaan huusi. Ja mikä hirveä kuumuus! Mutta tyynesti seisoivat koneiden hoitajat kukin paikallaan. Siellä, hehkuvan, puhkuvan naftan ja sähkön huikeassa valossa, tuossa tavattomassa kuumuudessa, työskentelevät he yötä päivää, kukin 12 tuntia vuorokaudessa, ainoastaan joka kuuden, tunnin perästä saaden vaihdon.
— — Ne masinistit siellä alhaalla olivat minusta paljon parempia ihmisiä kuin me, jotka herrastelemme täällä kannella maaten laiskoina mukavissa suojissa. Ja minua hävetti ja säälitti, kun kiipesin sieltä ylös ja pyysin toveriani, joka huomenaamuna jää pois laivasta, hyttiini juomaan pari maljaa malagaa. Hänenkin kanssaan johtui puhe Tolstoihin, jota hän nuorekkaalla innostuksella tuntui enemmän kunnioittavan kuin se herrasmies, joka seurasi minua Kasaaniin. Mutta huomattava onkin ettei tämä mies ollut virkakahleissa. — —
Ja taas on kuutamoyö Volgalla ja etelän tukahduttava lämpö huljuu ilmassa. Kuljeksin edestakaisin korkealla etukannella ja mietin — mitä miettinenkin. Tällaisina kuumina kuutamo-öinä tuntuu minusta matkustukseni Volgalla unennäöltä, jota tulevaisuudessa olen ihmetyksellä muisteleva. Tai näen minä itseni — vaikka järkeni sanoo sitä sangen tyhjäksi — oudon romantillisessa valossa. On kuni himmeästi lukisin jostain kirjasta elämäni vivahduksia tänäkin kuutamo-iltana. Onhan se kummallista — minäkö se tässä kiidän Kaspianmertä kohden, minä, kaukaisen Kiannan soutaja?
— — —