Ja nyt on sydänyö ja laiva liikkuu. Istun kammiossani miltei alastomana ja nautin vapaudestani. Tämä on jo seitsemäs yö Suomesta lähdettyä. Jos mulla vain olisi… Jos vain olisi… Hullu se, joka yksin lähtee! sanon vieläkin. Ei fantasiian vedenneitojen leikki mua tyydytä. En kuutamosta minä taivahan seppänä kultanukkeja tao enkä takoa tahdo…
23 p. elokuuta.
Heti kun herään pehmoisesta unestani (voi maata peitotta koko yön, vaikka ikkuna on auki) käyn ensimmäiseksi kiinni arbuusiin. Tämä on minulla jo neljäs arbuusi Volgalla. Näillä Kamyshin seuduilla löytyvätkin Venäjän parhaat arbuusit. Akat myyskentelevät niitä kilpaa huutaen kimeällä äänellä joka satamassa: "Hei herra, ostakaapa arbuusi!" "Herra hoi, katsokaapa, mikä mainio arbuusi!" — ja myyvät niitä jo 3:sta kopeikasta (Pohjois-Venäjällä saa maksaa ruplankin kappaleesta).
Kello on 7 aamulla. En ole vielä käynyt kannella, mutta näen ikkunastani että siellä yhä vallitsee sama poutainen sää. Nyt huutaa laivamme. Ollaan tulossa Tsaritsin nimiseen kaupunkiin. Tästä matkustavat rautateitse Kaukaasiaan ne, jotka pelkäävät meritautia Kaspian merellä. Teenköhän kovin ajattelemattomasti, kun menen meritse? Kunpa ei sattuisi kovaa tuulta. — — Nyt ollaan satamassa. Viipyy tässä neljä tuntia. Minkähänlainen lie tämäkin kaupunki?… Lähden nousemaan ylös mäkeä ja tulen kauppatorille. Yhtäkkiä äkkään edessäni jotain oudompaa, saan jonkun sekunnin selvitellä ajatuskykyäni ennenkuin ymmärrän, että edessäni makaa pari kaksikyttyräistä — kameelia. Seisahdan heti tosituristin tapaan muka piirtämään toisen niistä muistikirjaani. Se on pölynkarvainen elukka. Silmäin ilme on kaihoisa. Enempää en osaa siitä sanoa.
Tsaritsin.
Päivä paahtaa armottomasti kivittämättömille resukaduille. Tuossa viruu kuollut kyyhkynen katukäytävällä — mikähän senkin on tappanut, miksikähän ei kukaan raatoa korjaa? Tuossa tepastelee pyrstötön valkoinen kana. Tuolla taas keskellä katua herrastelee — suuri sika… Muuten olisikin kaupunki ihan eloa vailla. Ei mitään liikettä näy kaduilla. Ehkä en ole osunut parhaaseen osaan kaupunkia, arvelen. Pitääpä kysäistä tuolta poliisilta, joka istun nurkkapuodin portailla.
— Missä teillä on täällä pääkatu?
— Hä? havahtaa hän ja nousee seisalleen.
— Että mikä teillä täällä on komein katu? uudistan minä kysymykseni.
— Pääkatu? toisin sanoakseni.
— Ei meillä mitään pääkatua ole, hyvä herra! vastaa poliisi ystävällisesti, nähtävästi mielissään, että joku hänenkin neuvoaan tarvitsee tässä kuoleman valtakunnassa. — Tämä se on se "iso katu", lisää hän. — Parempaa ei ole…