Lähden astelemaan suositettua katua, joka on sekin kivittämätön. Ei mitään kaupungin merkkejä! Ainoastaan kuusi härkäparia vyöryy karavaanina vastaani vetää jutistaen tyhjiä vankkureita perässään. Olen läpimärkä hiestä, vaikka koetan kävellä hitaasti. Herra-jumala, jos täytyisi asua tällaisessa sikopahnassa!… Vihdoin löydän kadun, jonka varrella on koreaksi maalattuja kylttejä. Yhdessä kyltissä on mahdottoman suuri venäläisen lättälakin kuva, toisessa karvalakin. Minua kauhistaa, kun ajattelen paksua karvalakkia tässä helvetin kuumuudessa! Tuossa taas on portilla kirjoitus: "Bjeloshweikka" ja kovaksi tärkätyn rintapaidan kuva. Taivas nähköön! ajattelen minä: mitä he tärkkipaidoilla täällä tekevät, jossa pehmeäkin paita on liikaa? Ja mitä varten on tuossa koppero, jossa myydään sanomalehtiä? Eihän kukaan niitä osta, saati lue tässä jumalattomassa helteessä. Ja tuossa on painettu ilmoitus että teaatterissa muka näytellään "Hispanialaista Aatelismiestä". Nuo kerjäläisetkö ne täällä teaatterissa käyvät? Ja mitä nuo viheliäiset ajurit sitten tuossa mököttävät? Eihän kukaan heitä tarvitse. En näe ainoatakaan ihmistä ajurilla ajamassa. Kaupungissa ei näy ainoatakaan herraa, vielä vähemmin herrasnaista…

Lauhdun hiukan, kun löydän kaupungin puiston, jossa saan siimeksessä istua penkillä. Siihen vakaumukseen olen kuitenkin tullut, etten tahtoisi asua yhtä päivää yhdessäkään Volgalais-kaupungissa, jonka tähän asti olen nähnyt. Ja kumminkaan ei Tsaritsin liene niitä pahimpia, päinvastoin ehkä tuorein näkemistäni ihmispesistä. Mutta ylipäänsä nämät Venäjän kaupungit ovat kauheat. Ei meillä Suomessa ole yhtä ainoata niin tukahduttavaa kaupunkia kuin Venäjällä, ei ainakaan kesäiseen aikaan. Sillä meillähän miltei joka paikassa ovat raikkaat vedet kaupunkien ilmaa viilentämässä, mutta näille eteläisen luonnon arokaupungeille ei Volga riitä. —

Istuessani rantapuistossa, näen joelta suuren laivan laskevan satamaan. Jään tuijottamaan maalletulijoita, jotka nousevat ylös korkeita portaita puistoon. Tulijain joukossa on korkeavartaloinen nuori nainen, jonka silmät välkkyvät etelämaista mailman tuskaa. Koko olento notkahtelee etelämaista suloa. Pari silmäniskua vain — ja se on jo vaikuttanut…

Ah, ilma on täynnä sähköä ja minun tunteeni myös!…

Hän katoaa, mutta se ei katoa… Minä hullu, joka jäinkin tähän istumaan! Nähtävästi oli hän matkustaja ja yhtä outo Tsaritsinille kuin minäkin. Hänen kupeellaan riippui pieni matkalaukku. Mitä voin minä muuta tehdä kuin laskeutua alas katsomaan sen laivan nimeä, jossa hän kulkee? — "Imperator!" Olen kai juonut liiaksi arbuusimehua…

"Imperator" laivan edustalla näen outoja kansallisuuksia. Muutamilla on vain karttuunipaita päällään ja housuja tuskin näkyy. Naama päivänpolttama, mustankellertävä. Venäläisiä kerjäläisukkoja joka askeleella naukumassa. Muutamat ovat sangen arvokkaan näköiset kasvoiltaan. Kelpo malleja taiteilijalle. Vahinko, suuri vahinko etten ole edes valokuvaaja. — Sitten tulee taas joku nunna rahaa kerjäämään. Kohta lähtee laivamme.

Kello 3 päivällä.

Horatius on muistaakseni laulanut rikoksesta, joka seuraa ihmistä kaikkialle, keinuen hänen mukanaan laivassakin… Makaan hytissäni hervottomana, on kuin koko ruumiini olisi tahdotonta taikinaa. Tämä etelän lämpö hivelee hyväilevästi hermojani, mutta se myös niitä huumaa ja huumauksellaan heikontaa. Uneksin tuoksuvista ruusutarhoista ja itämaisesta haaremiparatiisista… ja jalkani kietoutuvat mielikuvitukseni pumpuleihin, jotka kova todellisuus sitten muuttaa teräviksi kiviksi, joihin itseni veriin runtelen…

— — —

Tuuli on kiihtynyt. Volga aaltoilee. Kannella ei näy ketään, kaikki lepäilevät hervahtaneina hyteissään. Olen melkein varma siitä että huomenna on kamala leikki kestettävänäni Kaspian merellä.