Viimeinen, viides ilta Volgalla.
Nyt, kun tähdet ovat syttyneet taivaalla, nyt on raskasmielisyyteni hetki. Nyt, kun ympärilläni kaikki ovat hilpeät, koska matkansa pian loppuu, nyt minun sydämmeni syvimmin suree. Tuuli puhaltaa minun päälleni kuumasti, mutta sisässäni on kylmä. Iloiset pianon sävelet kantautuvat korviini laivan salongista, mutta ne ikäänkuin minua pilkkaavat. Mikä huvimatkailija olen?… Älkää minua moittiko, että minä näin toivottomasti kirjoittelen Volgalla, ehkä on siihen olemassa syynsä, jotka eivät ole niin naurettavat kuin ihmiset luulevat. Mutta päiväkirjan lehdille olisi se selitys liian pitkä… Minä vain kutsun teitä ottamaan osaa tähän autioon tunnelmaani vieraalla virralla…
Istun kannella ja katselen veteen. Vastapäätä minua istuu hämärässä yhtä äänetön neiti. Eräs vänrikki kulkee edestakaisin nuoren tytön kanssa ympäri kansi-siltaa. Se tyttö ei ole miellyttävä, vaan näyttää kovin nenäviisaalta ja itserakkaalta.
En koko päivänä ole puhunut sanaakaan kenellekkään ihmiselle. Kasaanista lähtien en myös puhunut sanaakaan puoleentoista vuorokauteen. Pietarin ja Moskovan välillä muistan myös koko ajan olleeni vaiti.
Minä kärsin tästä äänettömyydestäni. Jotkut naiset laivalla ovat silloin tällöin luoneet minuun uteliaansekaisia silmäyksiä, mutta ei ole ollut rohkeutta mennä tekemään tuttavuutta heidän kanssaan. Eikä ole haluttanutkaan. Jos joku heistä olisi puoleensa-vetävä, varmaan olisin nyt hyvä tuttu eikä minulle ehtisi tulla ikävä. Ei kukaan laivalla tiedä, mistä maasta olen kotoisin. Ehkä kohdeltaisiin minua ystävällisesti, jos ilmaiseisin etten ole venäläinen. Ulkolaisesta ovat varsinkin naiset Venäjällä aina intreseeratut. Mutta minä en lähesty. Olen yksin ja kärsin ikävää. Volgan lempeä ilta ei ole minulle lempeä. Tähdet ovat syttyneet taivaalla ja minun suruni on myös syttynyt sydämmessä. Jos en olisi kipeä ja väsynyt, varmasti nyt, jos kohta yksin, tuntisin itseni ripeämmäksi. Minä en koetakkaan enää kirjoitella runoja. En usko enää omaan itseeni. Ei kukaan kotimaassa, joka minut tuntee, uskoisi että kuljen viisi päivää ja yötä Volgalla kirjoittamatta runoja. Heillä on se luulo että minä alati sepittelen runoja. Jospa he tietäisivät, millaiset aivoni ovat…
24 p. elokuuta, sunnuntai-aamu.
Astrahan on silmäini edessä. Kirkkojen kupoolit kimaltelevat auringon paisteessa, tuhansittain mastoja siintää satamasta, vielä ei voi nähdä Kaspianmertä. Olen peseytynyt kiireestä kantapäähän ja pukeutunut kokonaan puhtaisiin. Varustaun kaikin tavoin ottamaan vastaan Kaspian aaltoja. Eväskoristani kaivan kóla-pastillit päällimmäisiksi, myös on minulla mukana kiinankuorta. Luulen että on hyvä myös nauttia arbuusin mehua lähtiessä. Kuitenkin tunnen vavistusta koko olennossani. Meritauti ei ole leikinasia…
Astrahan.
Merilaiva läksi liian pian! En ehtinyt muuta kuin pikimältäni juosta laiturille tempaamassa mukaani läjän hedelmiä. Ja kuuluisa Astrahan jäi kokonaan katselematta… Sitä kirjavaa hälinää ja tungosta Kaukaasiaan päin lähtevässä laivassa! En tiedä, mikä oli mitäkin kansallisuutta, mutta varmaan tuo heleäpaitainen oli persialainen, tuo kalottikalloinen taas kalmukki. Hiisi heidät tietköön.
Kummakseni kuulen ettei tämä vielä olekkaan se laiva, joka Kaspian yli menee. Ulkosatamaan kuuluu olevan vielä yli 100 virstaa ja siellä seisoo ankkurissa se laiva, joka välittää kulkua Kaukaasiaan. Minulta pääsee helpotuksen huokaus: taistelu meritaudin kanssa kuuluukin vasta tulevalle yölle.