— Minäpä olen uinut Kaspianmeressä! kehasen minä.
— Vai niin. Vaan sinäpä et ole uinut Asowan meressä! tokasee hän. (Mustasta merestä emme viitsi väitelläkään, sillä siinä olemme molemmat kesäkauden kellineet).
Ja me repeämme vilkkaaseen sanavaihtoon ja matkasuunnitelmiin…
Mutta minä poloinen olen surkeasti väsynyt. Päässäni humisee, silmissäni keinuu ja heiluu kuin laivassa. Viime yön nukuin näet huonosti junassa, jota piti vaihtaa varhain aamulla. Mitä siis puhuakkaan luonnosta?
Yli Kaukasus-vuorten.
Suomalainen, jolla itsellään on niin ihana isänmaa, ei hevillä innostu vieraiden seutujen luonnosta. Kyllähän Norjan tunturivuonoista, Reinin rannoista, Schweitsin alppijärvistä, Tyroolin laaksoista tai Itaalian taivaasta kuulee toisinaan kiitoslauseen Suomessakin sorahtavan, mutta ne kiitoslauseet lähtevät enimmäkseen jonkunlaisesta muotiharrastuksesta eivätkä juuri sydämmen pohjasta. Sillä siellä sydämmiemme pohjassa lipisee alati tuhatjärviemme puhdas laine, kohisee aina kotikuusikkomme syvämielinen humina ja sitä ääntä ei mikään ulkomaan ihanuus saa meissä vaikenemaan. Niin, me suomalaiset olemme luonnon patriootteja ehkä enemmän kuin valtion.
Senpätähden, jos kohtalo meidät on vienyt matkustelemaan luontonsa puolesta niin yksitoikkoisessa maassa kuin on Euroopanpuoleinen Venäjä, me enemmän kärsimmekin juuri tällaisista luonnon-patrioottisista syistä kuin siitä, ettei meidän isänmaallemme tahdota antaa valtiollisen itsenäisyyden tunnustusta, Sillä viimeksimainitun asian suhteen me tapaamme paljon vastakaikua, mutta ensimainitun suhteen emme juuri lainkaan. Venäjän äärettömät lakeudet ovat meistä ikäviä, Venäjän vedettömyys on meistä kauheaa, ja ne harvat jokilot ja järvilöt, joita meille täällä näytellään muka runollisen kauneina paikkoina, ovat meistä suomalaisista naurettavan surkeita luonnon sulouksia ja tekevät meihin ihan likalätäkköjen ja lokaviemärien vaikutuksen… Mutta onpa tämän ikävän maan kulmakunnissa valloitettuja seutuja, joissa suomalaisenkin ylpeä silmä ihastuen kirkastuu ja hänenkin, pohjoiseen kotimaahan juurtunut sydämmensä lämpenee myötätuntoisuudesta. Sellaisia seutuja ovat Kaukaasia, Krim — ja tekeepä mieleni tässä teille kertoa matkastani edellämainitussa seudussa; Vladikavkasin vuorikaupungista Tiflisiin pitkin kuuluisaa gruusialaista sotilastietä, jota välimatkaa lasketaan 200 virstaa.
Oli kaunis aamupäivä, elokuun 27:s, kun kaksivaljakon vetämissä nelirattaissa, joita venäjäksi kutsutaan "lineikka", ajoimme ulos Vladikavkasin portista. Meitä oli paitsi venäläistä kyytimiestä, nelihenkinen seura: suomalainen toverini ja minä, sekä kaksi venäläistä: Kieviläinen ylioppilas sisarineen, jotka puoliväkisten olivat lyöttäytyneet seuraamme päästäksensä halvemmalla. (Sivumennen mainittakoon että tämä herrasmies, jolla oli saksalainen sukunimi, oli meistä kovin epäsympaattinen, niin että häiritsi matka-iloamme. Hän oli poikkeus venäläisistä ylioppilaista, jotka ylipäänsä meistä ovat vallan miellyttäviä).
Ensi taival ei mitään erinomaista nähtävää tarjoo, mutta jo kolmannella peninkulmalla tuntee tulleensa valtakuntaan, jossa vuoret ovat maan jumalia ja ihminen ainoastaan itikka, joka niiden korkeuteen katselee. Vuoret, Kaukaasian vuoret ne ovat se taikakalu, joka nöyrryttää ylpeän suomalaisen etelämaista luontoa kunnioittamaan. Muutamien huipuilla hohtaa jo ikuinen lumi, saattaen ensikertalaiset matkustajat kiistelemään siitä, onko se todella lunta, mikä silmään siintää, vai ovatko ne valkoisia pilven liuskoja. Mutta se on lunta, se täytyy uskoa, ken kaukoputkensa sinne ylhäälle tähtää. Ei se mitään merkillistä ole suomalaiselle nähdä lunta, mutta se on merkillistä: nähdä ikuista lunta seudussa, jossa muuten vallitsee hirmuinen kuumuus ja sen alhoissa ikuinen suvi.
Larssin asemalla hevosia syötettäessä kiipeän kallion kielekkeelle ja katson alas. Mikä on tuo, joka tuolla alhaalla pauhaa? Térek se on — kuuluisa Térek-joki! Noh, se nyt on liioittelevista venäläisistä taas niin ihmeen mahtava laitos, mutta minuun, joka olen Pohjois-Suomesta kotoisin, ei joki tee mitään suurenmoisuuden vaikutusta. Minusta se on vain tavallinen myllypuro, joita meillä vilisee tuhansittain! Jo meidän Kiantajokemme on paljon, paljon komeampi ja kiivaampi tätä Térekkiä. Mahdollista kuitenkin, että Térek kevättalvella, kun vuorten rotkot ja glasieerit siihen syöksevät sulaneen lumensa sekä jäänsä, on suurenmoinen voimassaan, mutta ei se ainakaan nyt ollut. Niin että sitä ei suomalaisen kehua kannata. Sen vesikin on savenharmaa, ei suotta Lermontow ole siitä laulanut että