Kivikossa kierii Térek,
Sameasti loiskuttain,
Häijy Tshetsen ryömii rantaa,
Tikariaan terottain…
Niin, kukapa ei muistaisi Lermontowia Kaukaasiassa matkustaessaan? Hänen runoelmansahan ihan vilisevät kaukaasialaisia näkyaloja. Juuri yli tämän saman gruusilaisen vuorirotkonhan hän kuvitteli kummallisen Deemoninsa lentämään! Ja täälläpä hän myös itse, kaksintaistelussa kuulan lävistämänä suistui alas kamalan kallion reunalta, saaden surmansa. Sentähden kantaakin jokainen matkailija, joka vain on Lermontowia lukenut, jylhänsankarillisen mielikuvan rinnassaan tästä onnettomasta venäläisestä runoilijasta.
Jo hämärtää ilta ja aurinko on, ikäänkuin häveten voimattomuuttaan, väistynyt noiden läpitunkemattomien kivijättiläisten taa, kun ajamme halki kuuluisan Darialin vuorirotkon. Sen jylhä mahtavuus sointuu mainiosti sydänmaan hengessä kasvaneen pohjoissuomalaisen mielialaan. Hän nostaa mielihyvällä silmänsä noihin synkkiin vuoren rinteisiin, jotka toivottoman paljaina, huimaavan korkeina, seisovat seininä hänen molemmilla puolillaan, ikäänkuin uhaten puristaa hänet, mitättömän matkailijan, väliinsä. Mutta ei pelkää hän niitä, sillä rakastaapa hän luonnossa juuri sitä, mikä tuntuu vähän kammottavalta. Ja kuullessaan puhuttavan "Paholaisen ourusta" johon ankarilla sateilla jyristen vyöryy kiviä Kasbekin korkeuksista, tuntuu se hänestä tutulta asialta, joka häntä viehättää aivan kuin Suomessa kaikki ne "pirun haudat" ja kuljut, joiden tummaan hämärään hän lapsena on kurkistellut siellä erämaiden kätkössä…
Kohta "Paholaisen ourun" sivuutettuamme ajamme ohi Tamaran linnanraunioiden. Ne seisovat jyrkällä, kolkolla kaiholla, jonka juurta Térekin aallot kumeasti huuhtelevat. Sinne ylös silmätessä helähtävät korviini taas Lermontowin laulut: tuossa linnassahan runoilijan legendan mukaan muinaisuudessa — 700 vuotta takaperin — eli Gruusian kuuluisa kuningatar Tamara
"Niin kaunis kuin enkeli taivaan,
Niin viekas kuin perkele myös…"
Eipä ole ensinkään kumma, että Lermontowin mielikuvitus leimusi täydessä tulessaan silloin, kun hän näitä seutuja matkusti. Venäläiselle runoilijalle, jollei hän ole ahdasmielinen patriootti, on uljas Kaukaasia vuorikansain taisteluhistorioineen oikea inspiratsioonin luvattu maa. On ollut varsinkin ennen, jolloin ei venäläinen valtiokulttuuri siellä ollut saanut juuri jalansijaakaan. Nythän ei sillä tietysti voi olla yhtä paljon villiä viehätystä kuin satakunta vuotta sitten. Mutta tavalliselle matkailijalle, joka vain ei haaveksi kirjoittaa toista "Deemonia", sitä on vieläkin yllinkyllin.
Mahtava vuorisola pimenee pimenemistään, ja me yhä ajamme pitkin gruusilaistietä, joka nousemistaan nousee, ollen jo yli neljätuhatta jalkaa merenpintaa korkeammalla. Koska on vaikeata ajaa juoksua, riennämme toverini kanssa edellepäin kävelemään ja saavutamme parven nuoria kirkassilmäisiä gruusilaistyttöjä, jotka käsikädessä laulaen kiiruhtavat samaan suuntaan… Tähtitaivas päällämme kirkastuu kirkastumistaan, omituisesti helähtelee laulu vuorten onkaloissa, mutta syvällä alhaalla pimeydessä porisee Térek kuin hornan kattila. Meistä on jo tämä juhlallista…
Pilkkopimeässä saavumme aulaan eli kaukaasialaiseen kylään, jonka tulet jo kaukaa salaperäisesti ovat vilkkuneet meitä vastaan. Tässä, Kasbekin, juurella olimme päättäneet viettää yömme, sillä kauvemmas ei kyytimiehemme mitenkään olisi uskaltanut lähteä, peljäten nähtävästi ryöväreitä. Syntyipä melua ja huutoa, kun ajoimme majatalon eteen: pimeästä hyppäsi eteemme olento solkaten huonolla venäjänkielellä ettei majatalossa ollut yhtään vapaata yösijaa, koska huomenna on suuri juhla ja paljon vieraita liikkeellä. Kohta hyppäsi pimeästä toinenkin olento, käänsi hevosemme turvasta takaisinpäin ja lyhdyllä valaisten johdatti meidät — piru sen tiesi, mihin se meidät nyt viepi! ajattelimme: suistaa ehkä suoraan alas jyrkänteeltä jokeen ja pitää hyvänään kapsäkkimme… Ei sentään jokeen suistanut, yhtäkkiä käännyttiin oikeaanpäin, lyhty alkoi vilistä ylöspäin ja kohta työnnyttiin sisään jostakin portista. Vimmattu koiran haukunta remahti vastaan, uteliaita olentoja kokoontui ympärillemme, hevoset tömistivät kavioillaan maata, ja me emme tienneet suuntiakaan, millaiseen paikkaan nyt oli jouduttu. Näin toverini ja venäläisen ylioppilaan juoksevan ylös korkeita puuportaita lyhdyn perässä ja katoovan sisään. Itse jäin pilkkopimeään pihalle ja luulinpa heidän rientäneen suoraan surman kitaan, koska viipyivät niin kauvan. Tietysti minulla oli toinen käsi kiinni puukon kahvassa että jos tässä niinkuin… Olinhan Kaukaasiassa, tikarin ja murhan jännittävässä valtakunnassa, vuorelaisten keskessä. Mutta toverini tulivat elävinä takaisin selittäen että tässä mainiosti sopi yönsä viettää.
Niin asetuimme yöksi gruusialaiseen taloon. Turhaan puhuttelimme emäntää venäjänkielellä, eipä hän monta sanaa ymmärtänyt, se kaunokainen, hymyili vain ystävällisesti, killisteli koreasti kirkkailla silmillään ja näytteli meille vuoriston kullankimaltelevia kiviä, joita häneltä muistoksi ostelimme.
— — —