Aamulla kello 4, kun vielä oli pimeä, minä, joka makasin laattialla, ensimmäisenä heräsin. Katsahdin ulos ikkunasta, säpsähdin ja luulin näkeväni kummallista unta: korkealla ilmassa, hiljaisessa aamuyössä hohtaa, hohtaa ja väreilee jotakin ihmeellistä ruusunpunaista… Se kirkastuu kirkastumistaan, vaihtaa väriään ja jää hohtamaan häikäisevän valkoisena eteeni… siellä ylhäällä ilmassa, mutta alhaalla vuorilaaksossa vallitsee kylmä pimeys. Mitä se on? Mikä on tämä korkea ihanuus? Satumainen näky: Kasbekin ikilumen huippu, johon näkymättömän auringon säteet ensimmäisinä ovat singahtaneet! Siellä 16,546 jalan korkeudessa leikkii etelän hilpeä aamurusko lumiturkkisen lappalais-ukon kanssa kiistellen hänen kristalleistaan. Nykäsin toveriani jalasta: "Herran nimessä, sinä Hämeen mulli, nouse nopeasti Kasbekkia katsomaan!" Samassa heräsivät venäläisemmekin ja kaikin me nyt katsomaan äänettöminä korkeuteen, joka valkenemistaan valkeni. Oli se suurenmoisin luonnon näky, mitä elämässäni lienen nähnyt, ja sen kuva painui kuni jumalainen satu ijäksi mieleeni. Riensin ulos törmälle yhä katsoen tuohon paisuvaan pyhyyteen, ja minusta tuntui että tämä oli sitä, jota luonnon kielellä voi kutsua seisomiseksi kasvoista kasvoihin jumalan edessä… Harvojen matkustajain onnistuukaan nähdä Kasbekkia niin selkeänä ja pilvenkääreistä täydellisesti vapaana kuin me sen näimme 28 päivänä elokuuta 1902. Tuhannet turistit ovat käyneet Kasbekin juurella, näkemättä haamuakaan sen huipusta.
Harvinainen onni meitä muutenkin suosi tänä ihanana aamuna. Sattui nimittäin olemaan suuri gruusialainen juhlapäivä ja paljon kansaa kulki kiiveten ylös korkealle vuorelle. Tämän vuoren huipulla, joka on yksi hänen ylhäisyytensä Kasbekin etuvartioista, seisoo ikivanha gruusialainen kirkko. Mekin lähdimme toverini kanssa nousemaan ylös vuoripolkua ensin astuen siltaa Térekin yli ja sitten kulkien läpi gruusialaisen aulan, joka muureineen, solineen, kivestä ja savesta rakennettuine majoineen tekee linnoituksen vaikutuksen, sijaiten jo satoja jalkoja korkeammalle jokirannasta. Tovin aikaa saimme kiivetä ennenkuin vihdoinkin näimme auringon takanamme revähtävän irti vuoren harmaasta peitosta ja valaisevan rinnettä edessämme. Mikä raikas tunne rinnassa: varhaisena aamuna näin ponnistella tuhatkunta jalkaa taivasta kohti! Gruusialaiset kulkevat kauniissa kansallispuvuissaan pienissä ryhmissä edessämme ja takanamme, naiset tähti-otsaisina, miehet tikari vyöllä. Kasbek kimaltelee kuin suuri timanttimöhkäle ylhäällä päidemme päällä, alhaalla hämärässä syvyydessä sinertäen savuavat aulat ja kiemurtelee Térek-joki. Sellaista kirkkomatkaa ei liene monta koko maailmassa ja täytyypä pitää oikein huvittavan huimapäisenä sitä pappia, joka keksi rakennuttaa temppelin niin korkealle, sillä ei sinne heikkojalkaiset ikinä jaksa nousta ja tuhat ähkynkirousta pääsisi varmaankin meidän lihavan ja laiskan savolaispastorimme suusta, jos pitäisi mokomanlaisessa kirkossa saarnata ja palvella.
Mutta minulle on jäänyt suloinen muisto tästä kaukaasilaisesta kirkkoretkestä. Siellä vuoren rinteellä tapasin minä kivellä istumassa gruusialaisen neidon, jonka silmistä loisti samankaltainen puhdas hohto, jonka olin nähnyt aamulla anivarhain Kasbekin lumihuipulta. Kuinka mainiosti vuoriluonnon kauneus sointuikaan tämän immen ihanuuteen! Ihan sitä riemustuu, kun kohtaa tällaista sopusointua maailmassa. Ja kuitenkaan ei se ollut mikään satujen vuorinymfi, vaan tavallinen ihmislapsi, jota pelkäämättä saattoi puhutella…
Kun pääsimme kallion huipulle ja astuimme sisään kiviseen kirkko-aitaukseen, kohtasi meitä omituinen näky: puoli pihaa punersi täynnänsä suuria verilätäköitä ja sisälmyksiä, joukko miehiä touhusi teurastamassa lihavia oinaita, ja kirkon seinävierellä oli kiehumassa nuotiolla suuria lihapatoja. Saimme tietää että tämä oli vanhanaikuinen gruusialainen uhrijuhla, jonka puolipakanallisia menoja ei kristitty kirkkokaan ollut voinut hävittää. Siinä he häärivät puukot kourissa kuin kotonaan, kirkon sisältä kuuluva kuorolaulu ei heitä näyttänyt häiritsevän ja sivu-asiana tuntuivat kaikki pitävänkin siellä sisässä käymisen. Kirkon edustalla soitteli sokea kerjäläinen kummallista vanhanaikuista soittokonetta, säestäen sen säveliä värähtelevällä laulullaan — varmaan joku vanha vuoriballaadi. Toisella puolella kirkkoa, kallion reunalla, josta Kasbekin lumihuippu häikäisevän valkoisena silmään hohti, istui piirissä kymmenkunta gruusialaista partasuu-urosta: korkeat pörröiset lammaslakit päässä, torvirintaiset pansaripalttoot yllä, välkkyvät, pitkät tikarit vyöllään, ja hopeaisen viinimaljan kiertäessä kädestä käteen lauloivat he kuorossa jotain miehuullista laulua, lauloivat sitä hymyhuulin, loistavin silmin… Tässäpä nyt oli edessäni sellainen sankarikemujen kuva, jollaista nykyaikana nähdään vain teaattereissa ja oopperoissa. Mutta nähdä se kirkkaassa alppiluonnossa uljaan Kasbekin rinteellä — sepäs jotakin, joka ijäksi mieleen painuu! Pari tuntia me tätä gruusialaisten kansallisjuhlaa katselimme, kuuntelimme kallioilla ennenkuin lähdimme paluuretkelle. Se kävi nyt kovaa vauhtia, vaikka täytyy sanoa että laskeutuminen virstamääriä alas jyrkännettä on väsyttävämpää kuin ylöskiipeäminen. Tunnin perästä jo istuimme ajoneuvoissamme jatkaen matkaa pitkin Gruusian valtaväylää.
Tie kohosi kohoamistaan ja sitä myöten kuin se kohosi, syvenivät laaksot vierellä; Térekin porina rotkon pohjassa ei enää korviimme kantanut ja peloittavalta tuntui silmätä sinne alas. Yhtäkkiä säpsäytti meitä kova kaviojen töminä ja kolme ratsua syöksähti valkeassa pöly-pilvessä ohitsemme. Ne tulivat niin hurjaa vauhtia että ehti nähdä heistä ainoastaan vilahduksen, kun jo olivat kaukana takanamme. Sen vain kerkesin huomata, että miehet istuivat ilman satulaa, painautuneina etunojoon ikäänkuin pidellen kiinni hevosen harjasta ja peräpakarat hytkyen ilmassa, silmät villissä loistossa; mustaverisessä päässä liehui solmitun huivin tapainen päähine. Mitä väkeä ne olivat, sitä emme tietäneet, mutta kyytimiehemme vakuutti pyhästi että olivat ne vuorirosvoja, sangen vaarallisia vaeltajia. Jos rosvoja olivat, niin uljaitapa olivat, vuoriston ritareina heitä muistelen.
Niin tulimme Kobi-nimiseen majataloon, joka on kytketty kiinni paljaaseen kallioon, joimme pullon sikäläistä halpaa hapanviiniä, maistoimme väkevää vuorijuustoa ja taas lähdimme taipaleelle. Koska matka oli yhä hevoskululla suoritettavaa ylämäkeä, riensin minä edellepäin jalkaisin. Toiset jäivät istumaan viileälle jokirannalle, minkä läheisyydessä olimme keksineet kalliosta pulppuavan suihkun, jonka kristallinkirkas kivennäisaineita sisältävä vesi oli mainiointa seltteriä, mitä milloinkaan olen juonut.
On viehättävä tunne kulkea jalkaisin edeltäpäin, kun tietää että, jos väsyy tai laiskuu, pääsee hevoseen. Ja silloin juuri ei väsykkään. Olen jo pienestä koulupojasta alkaen ollut innokas edeltäpäinkävelijä hevosilla kuljettaessa Puolangan vaarojen ja Utajärven rämeiden yli; ja sama into syttyi minussa täällä Kaukaasiassakin. Lempo sinne jäi rattaille tärisemään sen rasvasilmäisen ryssän kanssa! ajattelin, ripeästi kiipeillen ylös oikaisevia polkuja, joita aina löytää tällaisilla vuoriston vinkkuraväärillä ajoteillä. "Jos luonnossa on jumala, niin paljon ihanampaa on sen kanssa haastella yksin, kenenkään häiritsemättä". Ja minä poljin hyräillen eteenpäin, outo viehätys rinnassa. Tulin tienmutkaan ja iloisesti säpsähdin: gruusialainen, ruskeasilmäinen nuorukainen istuen ammottavan äkkijyrkänteen reunalla, ihan reunalla hän istuu ja soittelee kansallissoitintaan "fanduraa". Minä häntä puhuttelemaan että: mikä sinä olet?
— Minä vain tässä soittelen lystikseni!
"No soitteleppa vain niin että Kasbek tanssii!"
Poika heläyttää ja nauraa, ja minäkin nauran ja Térek tuolla alhaalla tirskuu ilosta… Kas semmoisen soittajan minä tapasin taipaleellani, ja minä heitin hänet soittamaan taakseni ja jatkoin omaa matkaani. Ja minusta tuntui että minäkin tässä soittelin jollakin ihmeellisellä soittimella tai että olin itse tuollainen fanduura, jolla Kaukasus-titaani lystiksensä helisteli Baidarin rotkossa… Minä kiipesin kiipeämistäni, laaksot allani kovertuivat hornan syvyyksiksi, ilma kävi kylmäksi niin että vähän värisytti ohuessa kesäpuvussa, sydän löi kiihkeästi… ja minä astelin nyt 8,500 jalan korkeudessa. Minä näin pilviä alempana itseäni, pilviä, jotka kuni valkoiset aaveet istuskelivat vuorten rinteillä, hattaroita, joihin aurinko paistoi, ja jotka kuni kultaharsoiset immet keveästi tanssivat piiriä vuorten kärkien ympäri. Tämä oli todellisuus eikä mikään unelma! Minä näin puolivillejä osetiineja etäänpänä vuoren huipulla suuren ristin ympärillä viettämässä kansallista uhrijuhlaa, syvän rotkon toisella puolella näin kaukoputkella naisolentoja laskeutumassa alas vaarallista polkua. Mihin "helvettiin" ne menivät? — ja "taivaastako" ne tulivat? Tapasin sitten tienvieressä vuorilaitumella tikarivöisen paimenukon tuhansien rasvahäntäisten lammasten sekä sarvipäisten oinasten ja vuohten keskellä, koetin puhutella ukkoa, mutta hän ei ymmärtänyt yhtä ainoata sanaa venättä — ja sekös tuntui minusta, suomalaisesta, hauskalta ja luonnolliselta ettei hän tätä kieltä ymmärtänyt! Suuret, valkoiset paimenkoirat ryntäsivät uhkaavasti minua kohti, mutta asettuivat silmänräpäyksessä, kun heidän isäntänsä pidätti ne jollakin merkinannolla.