Kello 12 yöllä.
Olemme laivassa, joka kahden tunnin perästä lähtee. Taivas leimuaa, salamat välähyttelevät mahtavasti Mustaamerta, ukkonen jyrisee vuorilla, vettä sataa… Tällaisena yönä luovun Kaukaasian rannasta, luultavasti ijäkseni. Turkkilaisia punapäitä on kymmenittäin laivassa. Saa nyt nähdä, jaksanko taistella meritautia vastaan — matka on pitkä, kestää neljä yötä. Tällä hetkellä on meri jotenkin siivon näköinen. Menisinkö alas kajuttaan nukkumaan vai jäisinkö kannelle?… Venäläinen ylioppilas seuraa yhä meitä, hän ei halua meistä luopua "seuran vuoksi", poikkeaa mahdollisesti Uus-Athokseen, jonka kohdalle tullaan huomenna. Laiva on suuri ja komea, mutta sillä on taas epärunollinen nimi — "Suuriruhtinas Aleksei".
Merisairas
(Kuvaus Mustalta mereltä).
Alhaalla kajutassa, jonka lavereilla makasi parikymmentä matkustajaa, vallitsi tukahduttava kuumuus. Ilma oli ummehtunutta ja haisi hieltä, lialta ja muulta pahalta… Oli muutama tunti sivu sydänyön, ja laiva oli juuri lähtenyt liikkeelle Kaukaasian rannasta.
Yhtäkkiä kuului rytisevä alas-hyppäys joltakin laverilta, pari paljasta koipea vilahti yölampun valossa, ja pitkä herrasmies paitasillaan näkyi kiireesti loikkaavan yli laattian, käsi suulle painettuna.
Ou—uo—y—yökkk…!
Ja samalla tuntui jotakin purskahtavan ulos valtavalla voimalla. Herrasmies oli ruvennut puhumaan "engelskaa", jota kieltä ei muuten sanaakaan osannut.
Hän seisoi kumarruksissaan, kuolemankalpeana kasvoiltaan ja piteli vavisten kiini pesukaapista molemmilla käsillään.
"Se liikkuu kuitenkin!": mutisi hän kuten Galilei maapallon pyörimisestä ja katseli rukoilevin silmin ympärilleen, kuni apua etsien.