— Nyt se alkaa, änkytti hän toverilleen, joka oli herännyt ja kummastuksissaan siristi unisia silmiään päin häneen.
— Mikä niin? kysyi tämä mahallaan maaten.
— No se… ou—uo—y—yökkk… Enempää ei hän ehtinyt vastata eikä selitystä tarvittukaan.
Toveri katsoi kauhistuneena häneen, osaamatta mihinkään ryhtyä. Muutkin matkustajat olivat heräilleet, eräs herra hyppäsi alas ja lennätti jalomielisesti sairastuneen nenän alle ison pullon hajuvettä, neuvoen potilasta huuhtomaan sillä päänsä; muutamat pukivat kiireesti yllensä ja riensivät ylös kannelle peljäten itsellensä käyvän samoin, tai mahdollisesti päästäksensä näkemästä sitä surkeaa näytelmää, joka aina seuraa meritautia. Oli joukossa niitäkin, jotka ylenkatseellisesti nauroivat hänelle, joka paitasillaan siinä oksenteli alhaalla laattialla, oli myös niitä, jotka ähkäsivät harmistuneina, kääntyivät toiselle kyljelleen päin seinää ja nukahtivat kuorsaavaan uneen.
Potilas hoiperteli kuin juopunut paikoilleen ja romahti hervotoinna laverilleen. Hän oli äkisti käynyt niin heikoksi että oli kokonaan kykenemätön saamaan vaatteita päälleen ja lähtemään ylös laivan kannelle, jonne hän olisi tahtonut. "Jos mahdollista", niinkuin hän ajatteli, "vielä pelastuakseen"… Se oli myöhäistä nyt, merihirviö oli jo syvään iskenyt häneen kyntensä, hänen silmissään pyöri punaisia ja sinisiä renkaita, päätä kivisteli oudosti, korvissa suhisi, ja joka silmänräpäyksellä tuntui että ihan se tuo vatsa parka pulpahtaa suun kautta ulos…
Alussa koetti hän laskea leikkiä omasta tilastaan: "Pitääpä olla koko miehisen miehen, kun ei saa omia housuja jalkaansa!" mutta pahoinvoinnin kiihtyessä hän jo surkeasti vaikerteli mielessään: "Hyvä jumala, hyvä jumala, mitä olen minä tehnyt, että näin minua kuritat?"
Hän oli likomärkä hiestä. Hänen oli yhtä haavaa sekä kuuma että kylmä… Mitäs ulkonaisesta pahoinvoinnista? — senhän vielä olisi sietänyt, mutta kun tauti tulee yhdessä sisällisen kurjuuden tunnon kanssa, niin silloin se on vaikeasti kestettävä. Sen, joka nauraa meritautia, pitäisi itsensä se kokea. — Sitten ei ikinä nauraisi.
Ehkä monet muut kärsivät vähemmän kuin hän — hän kärsi paljon, sillä hänellä oli herkkä sielu ja kipeä veri. Hän, joka muutenkin oli salaisesti onneton elämässään, tunsi nyt itsensä repalehtavan koko onnettomuutensa syvyydessä. Koko eletty elämä alkoi vilistä hänen edessään, kaiken pahan, mitä hän oli tehnyt, tunnusti hän nyt vasta pahaksi. Kas semmoinen on ihminen, että kun taudin tuskat häntä kouristavat, hän nöyrtyy, jos ei ole peräti paatunut. Etenkin kaikki, mitä hän oli rikkonut omaa itseänsä vastaan, vaivasi nyt häntä julmasti. "Tämä on seuraus siitä, ainoastaan siitä", tunsi hän. "Se on luonnon laki, joka minua rankaisee. Minä olen tämänkin kidutuksen ansainnut, niin juuri — ansainnut…"
Mutta kun sairauden puuska hänet taas kaikessa iljetyksessään tempasi ja rautaiset vanteet tuntuivat kiristävän hänen päätänsä, niin että kaikki hänen järjessään pimeni, ja hän luuli viimeisen hetkensä tulleen sekä pyörtyi laverilleen, kysyi hän toinnuttuaan, kyynelten puristuessa ulos silmistä: "Olenko minä kuitenkaan tällaista helvettiä ansainnut?"
Ei kukaan hänelle vastannut, hän sai itse hautoa ja ratkaista omia kysymyksiään, joita tulvailemalla tulvaili hänen pakottavassa päässään. Laiva vain huojui hiljalleen, hiljalleen, mutta pirullisesti… ja aallot roiskahtelivat kohisten tiiviisti suljettuja kajutan ikkunoita vastaan.