— — —
Aamu oli aikoja valjennut ja matkustajat kadonneet makuusalista, kun potilas vihdoinkin tunsi sen verran voimaa itsessään että sai hätä-hätää vaatteet päällensä ja läksi horjuen ja vapisten kiipeämään ylös kannelle, pidellen kiinni kaidepuista. Sinne päästyään retkahti hän heti suoja-aitaa vasten — ja luuli katkeavansa ylenannatukseen. Veri syöksähti silmiin, pää tuntui lyijymöhkäleeltä, suu täyttyi karvaalla, kuumalla vedellä, ja sielua kirveli yhä kiihtyvä epätoivo…
"Tämmöinen raukka minä olen. Katsokaa koko maailma!" näyttivät ilmeet hänen silmissänsä puhuvan. Mitäpä siitä häpesi? Ihminen hän oli niinkuin nuo toisetkin, jotka kävelivät hänen ympärillään, meritaudista vapaina.
Toveri toimitti hänet makaamaan peräkannelle, sellaiselle penkille, jolla hän vähemmin häiritsi matkustajia, ja toi hänelle tyynyjä Ja peittoja.
— Sepä nyt oli ikävä että sinä sairastuit, taisi tämä vain sanoa, — koko matkahan nyt menee pilalle. Toinen ei mitään vastannut. Häntä harmitti oma surkeutensa. Toveri siirtyi neuvotoinna pois ja hän jäi yksikseen, seljälleen makaamaan, silmät tuijottaen ylös taivaan sineen…
Meri loiskui raikkaasti hänen molemmilla puolillaan. Sekin tuntui naureskelevan hänen heikkouttaan: "Kaikki ne sitten — kaikki ne sitten… lähtevät… merelle…" kohisivat aallot laivan laitaa vasten. Meren iva häntä enemmän hävetti kuin ihmisten irvistelyt, sillä luonnon elementit olivat aina olleet hänen ystäviänsä. Olihan hän satoja kertoja keinunut aalloilla omassa Pohjolassaan ja rakastanut myrskyä, tuntien itsensä hurjan terveeksi sen tansseissa… Mikä oli syynä siihen, että veden kehtoa-tuutiva emo nyt hänet masensi? Hän mietti sitä ja tuli siihen päätökseen että jos hän itse ottaisi osaa laivan kuljetukseen, niin olisi hän terve. Tällainen kulkeminen matkustavaisena suuressa laivassa, jota höyrykone lykkäsi, oli hänelle luonnotonta. Ja hän jupisi kirouksia näille ihmisten suurille keksinnöille… "En ikipäivinäni enää astu mihinkään höyrylaivaan, en semminkään Mustalla merellä!" päätteli hän. "Kierrän maitse vaikka tuhat peninkulmaa mieluummin kuin sata meritse suoraan!"
Niin tympeältä tuntui elämä hänen sielussaan.
Hänelle oli yhdentekevää, mitä seutuja laiva milloinkin kulki. Vaikka joku olisi hänelle huutanut korvaan: "Nouskaa katsomaan: Elbrusin lumihuippu hohtaa Kaukasuksella!" niin ei hän olisi päätään kääntänyt. Mitä ne häneen nyt kuuluivat luonnon kauneus ja muinaisuuden kaikki merkillisyydet! Hän ei niitä tarvinnut… ei tarvinnut.
Niin tuskitteli, hän koko päivän makaillen kannella, silloin tällöin hyökäten suoja-aitaa vasten tyhjentääkseen itsessään sen, mikä jo aikoja sitten oli tyhjä. Kaikellainen ruoka ja juoma iljetti häntä ajatellakkin, ja turhaan kävi neuvoton toveri häneltä kyselemässä, eikö hän mitään nauttisi. Ei pisaraakaan, ei muruakaan. Kerran pyysi hän toverinsa keitättämään jotakin lääkeruohoa, jota hänellä oli mukanaan tällaisen taudin varalta, mutta laivan bufetissa kieltäydyttiin jyrkästi yksityisestä tilauksesta. Se yhä enemmän katkeroitti potilaan mieltä. "Ihmiset ovat sydämmettömiä petoja!" päätti hän, kalmankalpeana kasvoiltaan. Jos hänessä olisi ollut voimaa, olisi hän käynyt lyömässä nyrkillään vasten hampaita sitä, joka sellaisen kiellon antoi. Hän olisi sen tehnyt pyhästä vihasta. Ja sitten olisi hän sanonut sille että tuollainen ihminen on jumalanpilkkaaja, kun ei pane rikkaa ristiin kipeän lähimmäisensä hyväksi…
Mutta oliko hän itse auttanut lähimmäistään? Hänen mieleensä muistui tapauksia, jolloin hän oli paennut sairaita, päästäkseen heitä auttamasta…