"Niin, semmoinen minä olen… En vähääkään parempi kuin muut!" täytyi hänen salaa itselleen tunnustaa. "Mutta tunnen minä usein sääliä, vaikka en ujoudesta sitä näytä".
Alakuloisena ja heikkona katseli hän pitkin meren aaltoja. Toisinaan valtasi hänet sellainen tympeys että hänen teki mieli hypätä sinne alas… "Minä en tahdo kärsiä enempää!" Itserakkauden vai vastuunalaisuudenko tunto hänet siitä esti? Vai toivoko että tästä vielä oli paraneva? Vai mailman tuomioko, että olisi pidetty pikkumaisena meritaudin tuskien tähden lopettaa päivänsä?… Ei hän itsekään tiennyt. Järki vakuutti hänelle, että hänen olemassa-olemisensa oli mitätön ja että olisi parempi ettei sellaisia olisi maailmassa kuin hän, mutta tunne ja mielikuvitus hellivät tätä omaa olemassaoloa. Liikutuksen kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, kun hän muisti ne valitut, jalot naiset, jotka hänelle olivat hellyyttä osoittaneet. "Oi jospa yksi heistä istuisi nyt tässä hänen vierellään! Hän saisi elämänsä voiman heti, ihan heti, jos saisi tuntea tuon puhtaan sulouden likellään!"
— Onko herra kipeä? säpsäytti hänet samalla karkea ääni ja kapteeni seisoi kookkaana hänen vieressään.
— Kuten näette… merikipeä, äänsi potilas.
— Pah!… nauroi vain kapteeni partansa täydeltä ja meni pois yhtä komeana kuin oli tullutkin. Tietysti tällaiset surkeat ilmiöt suuressa matkustajalaivassa olivat kapteenille liian tutut herättääkseen enemmässä määrässä hänen huomiotaan. Potilaan kävi kateiksi kapteenin rautaisia hermoja…
Tuli ilta ja aurinko laski, meri pimeni ja tuulen henki viileni. Sairasta alkoi vilustaa, mutta hän ei suostunut lähtemään alas haisevaan kajuttaan. Ylös ruokasaliin, jossa ilma oli parempi, olisi hän paneutunut maata, mutta sinne ei sallittu. Sairas kirosi sydämmettömiä laivasääntöjä ja jäi yön tullen yksikseen kannelle, joka hiljalleen keinui puoleen ja toiseen.
Hän kääriytyi väljään kaukaasialaiseen karvaviittaansa, kyyristyi tuulen suojaan ja koetti nukahtaa.
Tähdet paistoivat korkeudessa hänen päänsä päällä kuin kylmät timanttipalaset…
Potilas vaipui horroksiin ja näki unen.
"Zeus, Kreikkalaisten jumala, juoksee vimmastuneena pitkin Pontus-Euxinuksen rantoja ja huutaa: Ottakaa kiinni se roisto, ottakaa kiini Prometeus! — Mitä hän on tehnyt? kysyy Poseidon, kohottaen märjän päänsä aalloista. Varastanut taivaan tulen! julistaa Zeus. — Voi hävytöntä! sanoo Poseidon ja hälyttää joukkonsa varasta takaa-ajamaan. Kaikki maan ja meren jumalat juosta vilistävät varkaan perässä niin että vuoret jymisevät… Ukko Zeus langeta mäiskähtelee usein mahalleen, mutta pinkaisee heti taas ylös ja juoksee, pidellen veristä nenäänsä… Vasta Armeenian rajoilla saadaan Prometeus kiinni. 'Miten minä häntä nyt rankaisen?' kysyy Zeus-jumala läähättäen, alijumalain köyttäessä Prometeusta. — Pannaan se proomulla merelle menemään, ehdottaa Poseidon: kyllä minä pidän huolen sen kurituksesta. Zeus suostuu ja potkaisee proomun rannasta irti. 'Pidä lujilla sitä roistoa!' huutaa hän perään. — Ole huoleti! vastaa Poseidon ja alkaa heiluttaa proomua niin että Prometeuksella maksa tärähtelee. — Miltäs tuntuu? kysyy merijumala ilkkuen. 'Ei tunnu hyvältä', mutisee Prometeus parka ja rupeaa hirveästi oksentelemaan. Zeus seisoo Elbrusin huipulla ja paukuttaa kämmeniään ilosta. — Kadutkos rikostasi? kysyy Poseidon heiluttaen yhä pirullisemmin proomua. 'Kadun, kadun', tunnustaa Prometeus kuolemankielissä: 'Minä olen viheliäinen syntinen'. — 'Tekeekös mielesi vasta varastamaan taivaan tulitikkuja?' vannottaa yhä Poseidon. 'Ei ikinä, ei ikinä!' änkyttää läpi-läpeensä rääkätty varas. 'Jo piisaa!' huutaa silloin Zeus-jumala vuorelta. Ja Prometeuksen kärsimykset lakkaavat".