— — —
Merisairas heräsi aamu-auringon hyväilevään paisteeseen. Hän oli laivan kannella vilustunut yötuulessa, mutta raikas meri-ilma oli tehnyt hänet terveeksi.
6 p. syyskuuta.
Noh, se on siis ohi ja minä voin jälleen ryhtyä tavalliseen päiväkirjaani. Yleinen arvosteluni kuuluu: meritauti on pirun keksimä Jumalan rangaistus. —
Novorossisk.
Olen käynyt toverini kanssa maalla, koska laiva seisoo kahdeksan tuntia. Tätä kaupunkia pitäisi kutsua tuulenpesäksi, sillä täällä tuulee alati vimmatusti.
Laivassa.
Kummallista, kuinka minua luullaan kaikeksi muuksi, vaan ei suomalaiseksi! Yöllä, vielä ollessani meritaudin pöpperössä, kysäsi eräs herrasmies minulta: olinko englantilainen? Ylioppilas, joka eilen meistä erosi, sanoi pitäneensä minua saksalaisena. Persialaiset Kaukaasiassa pitivät minua aina ranskalaisena ja panivat parastansa sopertaakseen ranskalaisia kohteliaisuuksia. Joku on epäillyt minua espanjalaiseksi ja joskus on minua, suomea puhuessani, luultu italialaiseksi. Tämän laivan kapteeni sanoi minulle että, huolimatta suomalaisesta patriotismistani, en ulkonäöltäni muka ole vähääkään suomalainen, "mutta tuo teidän toverinne, kas hän on oikea suomalainen tyyppi!" vakuutti hän.
Suomen vaakuna, jota kannan povellani, näkyy yhä herättävän huomiota. Tänään eräs herrasmies, valitessani maisemakortteja, joita laivalla myödään, yhtäkkiä, kääntyen puoleeni, ihmeekseni lausui sanan "suomalainen" — suomeksi.
Kuinkas te tiedätte että olen suomalainen? kysyin venäjäksi.