— Onhan teillä Suomen vaakuna, sanoi hän, — muuten en toki tuntisikaan.
Näin jouduimme keskusteluun ja selville kävi että herrasmies oli lääkäri, joka muutamia vuosia takaperin oli tehnyt matkan Suomeen, vieläpä Kajaaniin asti, ja laskenut tervavenheellä Vaalasta alas Ouluun. Tietysti hän oli vapaamielinen ja Suomisuosiollinen. Oli ihan liikuttavaa kuulla umpi-venäläisen suusta lapsellisen ihastuksen ilmaisun siitä, että oli käynyt saman katon alla, jossa meidän Elias Lönnrot oli työskennellyt. Ajatelkaapa, välittääkö monikaan suomalainen siitä, jos joskus sattuu paikalle, missä joku Pushkin tai muu venäläinen suuruus on kansallista työtä tehnyt? Mutta muuten sanoi hänkin sitä samaa, mitä nykyään kaikki Venäjällä sanovat, nimittäin että venäläiset sivistyneet eivät enää tahdo uskaltaa meille vieraisiin tulla, koska ovat viime aikoina kokeneet, ettei heitä oikein hienosti kohdella. Hän puolestaan sanoi muita kehoittaneensa ja heille vakuuttaneensa ettei tarvitse mitään peljätä ja että suomalaiset muka ovat sympaattista väkeä. — Illalla tuli kapteeni minua puhuttelemaan: "Miksi te käytätte tuota vaakunaa?" uteli hän. Vastasin mitä ennenkin olin vastannut. "Mutta kuitenkin, miksi te oikeastaan sitä kannatte?" tinkasi hän tutkivasti. Kun vastaukseni oli yhtä avonainen kuin kysymyskin, täytyi hänen tyytyä. Sitten hän hiljentäen ääntänsä kysyi:
— No, kuinka käyvät asiat?
— Valtiollisetko?
— Niin!
— Kukapa sen tietää… Se vain on varma, ettei meitä niinkään helposti venäläistytetä…
— Sitten hän tähtäsi puheensa noihin helsinkiläisiin katumellakoihin, sanoen että ne tulevat muka tuottamaan maallemme pahaa. Sanoi tuntevansa suomalaiset rauhalliseksi ja rehelliseksi kansaksi.
7 p. syyskuuta.
"Ja merellä olen minä syntynyt
Ja laivalla olen minä luotu.
Tän on poijan ristiäiset
Laivan kannella juotu!"
Taas viettänyt yön kannella maaten, mainioon kaukaasialaiseen burkkaani kääriytyneenä. Suurenmoista näin levätä, yllään tuikkiva tähtitaivas ja ympärillä Mustanmeren ulappa…