Siinäpä taitaa olla nuori hevonen?

— Ka ei oo vanha.

Mistä työ ootta?

— En minä kaukaa ouk…

Vastaus on aina vastakohdan kieltämistä tai muuten epäsuoraa ja epämääräistä. Sekin on niin aitosuomalainen piirre.

Iijärvellä.

Meillä on yhä myötätuuli. Lehtolaisen naama on autuaallisessa hymyssä, siinä kun hän viilettää. Pölkky-Kallekin on toprakalla tuulella, hyräilee hiljakseen ja tupakoi. "Iita" istuu kapsäkkinsä vieressä ja on jäykästi vaiti — —. Nyt tullaan Paltamon koskille. Leppikosken niskassa viedään "Iita" maihin, sillä tämä kuuluu olevan hänen kotitalonsa. "Iita" pyytää maisteria sisään ja keittää hänelle hyvästiksi oikein nisukahvit. Iitan isä, seitsemänkymmenen vuoden korvissa oleva vanhus, tulee meitä laskemaan alas Leppikoskesta. Kylläpä sillä Iitalla on reipas isä! — Sitten tullaan Kiehimän virroille. Pian loppuu koko Hyrynsalmen reitti. Emme malta laskea maihin Joensuussa, sillä tuuli tuntuu yhä vetävän. Nyt on edessä se kuuluisa veden valtijas joka tervamiestä joko jouduttaa tai viikkokausia viivyttää — Oulunjärvi!

— — —

Olemme juuri nostaneet purjeen pystyyn ja lähdemme viilettämään myötätuulessa pitkin Oulunjärveä, joka mahtavana leviää edessäni. Äsken olin soutamassa Kallen kanssa Lappikosken alta Joensuuhun. Se minua virkisti! Teen yhä sen saman havainnon itsestäni, että pitäisi aina tehdä tavallista jätkän työtä, niin pysyisi aisoissa sekä hengen että ruumiin puolesta. Hauskakin on soutaa tervalastia — ei ensinkään se niin raskasta ole, kun kerran vauhtiin pääsee. Mahdan näyttää reilultakin tulipunaisessa paidassani, helapääpuukko vyöllä ja uuden uutukaiset pieksusaappaat jalassa. Hei vaan! Hätä on kaukana. Tuuli pullistaa tervatahraista säkkipurjettamme — ihan tekisi mieli laulaa "gluntteja" Lehtolaisen kanssa. Aivan niin: täällähän ensi ylioppilasvuosina matkustaessani sain aiheen sepitellä tervapoikain ja tervatyttöjen lauluja, ja oli se silloin minulla kiihkeänä haaveena julkaista paksu runovihko, jossa ei laulettaisi mistään muusta kuin tästä tervamiesten joki-elämästä. Ei siinä kyllin että Teuvo Pakkala oli kirjoittanut "Oulua soutamassa". — Mutta julkaisematta jäi se paksu runovihko. — — — Niin monenlaisia kuvia on vaihdellut mielessäni tänä päivänä. Nautin omituisesti tästä ylimaalaisten joki-elämästä. Katselen ihastuksella vihreänurmisia jokitörmiä, joiden rinteillä korkeat kuuset ja hempeät koivut kallisteleivat vasten virtaa kuni rakastavat sankarit lemmittynsä puoleen. Jokaisesta mökistä jokiäyräällä nautin, jokaisesta paitaressusta ja pellavapäästä iloitsen, kuta mustemman rantasannan näen, sitä valkeammaksi valkenee mieleni… Väkkärän hyrinä minua poikamaisesti huvittaa, virrassa vierivää lastua seuraan lapsellisella uteliaisuudella… Tunnen että kaikki tämä on minun Suomeani, jota minä rakastan… Mutta minä kärsin samalla, kun tätä kaikkea ihailen, kärsin siitä ettei kukaan minun kanssani nauti, ettei ole mulla elämäni sulotarta, joka näin minun kanssani vaeltaisi ja näin tätä luontoa lempisi. Oi silloin nauttisin täysin rinnoin ja iloitsisin kaikesta kansallisesta hyvästä, mitä ympärilläni näen! Iloitsisin vilpittömästi näiden köyhäin ihmisten elämästä… — — — Olen ylpeä että ymmärrän tätä tervamiesten kieltä. Heillä on oma kielensä, omat sanansa ja terminsä. Ei etelä-suomalainen ymmärtäisi, mikä on esimerkiksi mänkä, mitä on juontaa tai mitä merkitsee roikuli. Tunnen kaikki tervavenheen eri osien nimitykset: nuo ovat kaljut, nuo ovat varppeet, nuo räpeet, nuo hattulauvat, tuo on mela, tuo on vaulu, tuo on puu, tuo — jalku, tuo — pintta, tuossa on raksi, tuossa raaka y.m.s. En punastu kun puhutaan "tervankusesta" ja tervatynnyrin "kusettamisesta" ja osaanpa nauraakin kun joku laskumies kieron kosken alle päästyä tuumii että "se koski se on niin monimutkainen kuin esivallan p(erse)suoli!" Täytyyhän jokaisen kansallismielisen tottua kansansa puheparsiin.

Samana iltana kello 1/2 10.