Istun Oulunjärven rannalla, laakealla kalliolla. Olen heikko ja minua oks… Peeveli sentään kun olen vihainen itselleni että "pohjolaisuuteni horjuu!"… En uskonut että heiluminen kovassa myötätuulessa vaikuttaisi oireita tautiin, jota sain kokea viime kesänä Mustalla-merellä. Kolme ja puoli tuntia laskimme yhtäperää. Rupesi kylmästi satamaan vettä, niin että oli täysi työ suojella itseänsä. Makasin seljälläni tervatynnyrien päällä, ylläni Pohjolan raskas pilvitaivas, aallot roiskuivat alhaalla, tuuli viilsi kylmästi selkää — vilustuin. Kun perämies huusi Kallea vettä viskaamaan, eikä tämä, joka oli nukahtanut soututeljolle, mitään kuullut, menin minä sen työn toimittamaan. Siellä lämpesin, mutta tulin kovasta keinumisesta pahoinvoivaksi ja hoipertelin paikalleni. Ruokahalu täydellisesti poissa, kaikki tympäsee.
On melkein pimennyt tätä kirjoittaessani. Aallot loiskivat alakuloisesti vasten rannan kiviä. Metsä kohisee kuin koski. — Oulunjärvi on todellinen erämaan järvi ja armottoman ikävä. Venemieheni ovat virittäneet tulen ja keittävät kahvia. Juokoot — minua iljettää. Mitä kaikkea mietin? Mitä kaikkea muistelen? Kummallinen on ihmisen sieluntila tällaisilla matkoilla yksin ja kipeänä. Vaikka olen niin heikko, lentää mielikuvitukseni hillittömästi. Kuinka voi sellaista ajatella tässä autiossa erämaassa?
Pian lähdemme taas tuulen ja yön märkään selkään. Jos voisi edes syödä kotoisia eväitään? Ei jouda nuotion ääressä kauvoa lämmittelemään… Lähteä täytyy kahden peninkulman taipaleelle. —
Yöllä keskellä Oulunjärveä kuulen Pölkky-Kallen harvakseen kertovan Lehtolaiselle jotain juttua: "Oli — Havannan — Eemi — vainaa — laittanna — kontin — sauvomen — nokkaan — ja tuleen — pistännä — — ne oli luulleet jotta laiva siinä männöö." Hyh tätä suomalaista tyyneyttä!
5 päivä elokuuta kello 4.20 aamulla, erään talon heinäladossa.
Brrr… minua värisyttää! Tultiin keskiyöllä pimeässä kello 1 seuduissa tämän talon rantaan. Se on pikkuinen resutalo, nimeltä Kaivanto. Minua oli kovasti vilustanut tuulessa tynnyrien päällä. Olin maannut koko ajan, väliin unen horroksissa. Kompuroimme Lehtolaisen kanssa ylös pihaan ja astuimme pirttiin. Sieltä löyhähti vastaan tukala lämmin. Laattialla näytti makaavan joukko miehiä, karsinan puolella puolialastonta emäntäväkeä. Lehtolainen herättelemään: "Kuulkaahan emäntä — kuulkaahan emäntä!"… Vastaan kuuluu muutamia voihkauksia ja ähkäyksiä. "Kuulkaahan emäntä: oisko sitä talossa kamarin tapaista tuolle maisterille nukkumasijaksi?"
— Eihän sitä meillä mitään kamaria oo, — saa emäntä sanotuksi unisella äänellä, nousematta vuoteestaan. Sitten hän lisää: mikä maisteri se on?
— Onpahan se muuan… Kiannan rovastin poika, sanoi Lehtolainen.
— Pappiko se on vai? kysyi emäntä.
— Ei se pappi oo, muu maisteri se on.