Hetken äänettömyys. Sitten virkkoi taas emäntä makuultaan:
— Jos se oisi semmoinen maisteri, joka lapsen ristisi?
— En minä pappi ole! äännän minä ovisuusta. — Veljeni se on pappi.
— Velimiehet sillä on pappeja — toisti Lehtolainenkin totisena.
— Ka ei oo huonetta. Oisi se tuolla kellokauppiaalla kamari-pahanen, vaan siellä makaavat yhessä sen Koiton kapteenin kanssa…
Mikäs neuvoksi? ei tehnyt mieleni umpimähkää laskeutua makaavain toveriksi tuohon pieneen pirttiin, joka kihisi russakoita…
— Menkäähän Lehtolainen makaamaan, kyllä minä saatan valvoakkin.
Niin lähdin ulos pimeään yöhön. Hapuilin ulos pihasta ja löysin ilokseni heinäladon, jonka vasta sisäänkannetuille nurmille levitin raanuni, ja märät pieksut riisuttuani ja sukat muutettuani työnsin jalkani heiniin. Rakastan intohimoisesti näitä suomalaisia heinälatoja! Tässä tuntui niin hyvältä köllöttää että pelkästä riemusta en tahtonut päästä nukkumaan. Mutta tätä iloa ei kauvan kestänyt. Kolmisen tunnin kuluttua heräsin siihen että vesikarpaloita tipahteli vasten kasvojani. Oli ruvennut synkästi satamaan ja katto vuoti niin että romisi. Nyt minulla on vilu. Tässä tuulessa ja sateessa käy ikäväksi lähteä taipaleelle. Vielä on 3 penikulmaa Vaalaan, suurimmat Oulujärven seljät edessä… Lähdenpä tästä katsomaan, joko tervamieheni ovat nousseet. Eivät näet tiedä kukaan, mihin olen kadonnut…
Vaala, kello 10 aamulla.
Koko Oulunjärvi siis purjehtimalla päästä päähän — seitsemän ja puoli peninkulmaa. Vakavasti purjehtii tervalasti. Ei semmoisessa tuulessa tyhjä vene kellistymättä kestäisi. Nopeus on penikulma tunnissa. Loppumatkalla taas alkoi sataa ja hellittämättömässä tuulessa rupesin tuntemaan tuon kummallisen matkataudin oireita. Tämä on mitä iljettävintä. Elämän tunto menee ihan hiiteen ja ihailu Oulunjärveen on vaarassa laimeta… Parhaassa vauhdissa ollessa lentää yhtäkkiä aivojeni läpi seuraava kuva: tuuli rytkäyttää veneen kallelleen, lasti solahtaa toiselle laidalle, minä vierähdän yli laidan järveen ja ehdin hukkua ennenkuin kerkeävät kääntää pitkän veneen. Lehtolainen tulee takaisin Kiannalle ja kertoo rauhallisesti: "Ka oisihan se matka meitä muuten lykästänyt, kun oli myötätuuli Oulunjärvellä, vaan se maisteri kun sattui hukkumaan…" Miksi ihan tahdon uskoa että näin käy — tyhjää! Minä en vähääkään pelkää.