Vaala on mitättömämpi paikka kuin tavallisesti luullaan. Yritän suuttua siitä, etten saa olla matkailijakodissa, joka on luvattu jollekkin englantilaiselle onkimiehelle — ja että täytyy märkänä, vilustuneena ja pahoinvoipana työntyä sisään pirttiin, joka on täynnä rähiseviä tukkimiehiä ja tupakan savua. Kohta kuitenkin lauhdun ja lepyn — täällä on kuitenkin lämmintä ja tukkilaiset ovat gentlemanneja: ne panevat sukkani ja saappaani kuivamaan. Sääli uusia pieksujani! Niiden siro malli on mennyt pilalle.

— — Merkillinen yhteensattuma! Juuri kun olen lähdössä Vaalasta ja juoksen katsomaan laivaa, joka on saapunut Kajaanista, huomaan yhtäkkiä seisovani tutun ihmisen edessä. Hän kertoo lähteneensä Hyrynsalmelta tuntia myöhemmin kuin minä siitä olin sivu laskenut ja ajaneensa hevoskyydillä Kajaaniin. Niin saan matkatoverin, sillä Lehtolainen suostuu ottamaan ryökkynän saman lastin päälle.

Ja nyt lähdetään solumaan alas mahtavaa Niskakoskea, jossa on seuraavat polvet: Kanto, Vääräkorva, Siitari, Oterma, Kovero ja Nuoju. Sitten on Ahmanen ja Utanen ja edessäpäin Sotkakoski. Neiti Kr. on ensi kertaa tällaisella matkalla ja on aina hauska olla sen oppaana, joka ensi kertaa alas koskia matkaa. Kaikesta päättäen on hän reipas tyttö. Poikkeamme Laitilassa kahvia juomassa ja orjantappuraruusut rintaamme taittamassa. Kova ukkosen ilma yrittää tavata meidät Utajärvellä. Pakenemme purjeissa jumalanilman tieltä, takana taivas musta kuin horna, edessä mailleen menevä ihana ilta-aurinko. On huumaavan jännittävää olla vesillä ennen myrskyn puhkeamista. Tätä minä rakastan!

Merilässä samana iltana kello 8.

Kiitos ja kunnia matkailijayhdistykselle. Tämä Merilä on kaunis ja hauska huvila Pyhäkosken niskassa. Istumme niin tuttavallisesti sen siistissä salissa, tuli loimuaa niin kodikkaasti pesässä ja emäntärouva puuhaa meille Lahmannin kaakaota. Vaalasta lähtien olen saanut luvan puhua ruotsia, jota — kumma kyllä — olen solkannut. Prinsiippinihän myöntää puhua naisten kanssa ruotsia, jos he ovat herttaisia, mutta nuorten miesten kanssa ei milloinkaan, ei milloinkaan, jos he ovat Suomessa syntyneet! No, se nyt ei oikeastaan kuulu tähän. Ihmeellistä muuten että tänä kesänä niin monta kertaa olen yhteentörmännyt juuri tämän neidin kanssa. Alussa kesää oleskellessani Etelä-Suomessa, kohtasin hänet siellä joka paikassa tahtomattanikin, ja nyt kun luulen olevani rauhassa erämaassa, tapaan hänet yhtäkkiä täälläkin. Mitä se semmoinen tietää? Eiköhän tämä ole sitä, jota romaanikielellä kutsutaan "kohtalon ivaksi". — —

Äärettömän kuollutta muuten joki-elämä tähän aikaan! Ei ainoatakaan muuta tervalastia liikkeellä, vaikka niitä ennen on vilissyt sadottain, milloin olen tästä kulkenut. Syynä tähän seisaukseen on nähtävästi hiljattain alkanut heinänteko ihmisillä. Illalla myöhemmin kävästessäni jokitörmällä, näen vihoviimeinkin pari lastivenettä laskevan Merilän rantaan. — Mistä tervalasti? huudan lystikseni. — Kuhmosta ollaan! kuuluu vastaus melaa hoitavan ukon suusta. — Kuhmo-Junnu! lisää hän omituisen muikealla äänellä, ikäänkuin tekisi pilaa omasta itsestään. Se merkitsee samaa kuin: "Kuhmon sydänmaista ne tämmöiset moukat vuovaa, vaan ihmisiä sitä silti mekin ollaan."

Tuntuupa ihanalta laskeutua oikeaan vuoteeseen. Neiti nukkuu viereisessä salissa — olemme ihan kahden koko matkailijahuvilassa. Elokuun yö niin murheellisesti pehmoinen. Kello 3 aamulla on määrä jo nousta ylös.

6 päivä elokuuta.

Taivas oli hienossa pilvessä, kun laskettiin alas Pyhäkoskea. Mitäpä minä tästä osaisin sanoa? En rupea runokielin kuvailemaan tätä Pohjanmaan luonnon mestariteosta. Varmaan ovat tuhannet turistit jo koettaneet kaunokielin sen aaltojen mahtavaa leikkiä leperrellä, sen koivuisten rantojen koreutta kertoella. Moni lie runoksikin pistänyt, vaan eipä vielä tähän päivään asti ole sommiteltu runoa, joka Pyhän oikeata mainetta vastaisi.

Pauhatkoon Pyhä siinä missä pauhaa, turha on ihmisen sitä runoissa laulaa, sillä se itse on suuri runo, Peräpohjolan ihmeellinen vuosisataislaulu, carmen seculare. Vahinko ettei Sibelius vielä sitä ole alaslaskenut, varmaan jäisi suur-säveltäjän korviin soimaan "ääni suuri ja sorea", joka aina jokena juoksis, lainehina lailattaisi…