"Tuuli se purttani tuuditti
Ja tuuditti monta kertaa.
Minäpä kuljin merimiehenä
Ympäri monta merta."

Kolmas yöni laivankannella tähtitaivaan alla. Kello 4 aamulla, kun vielä on hämärä, lähestytään Jaltan satamaa. Makaan viittaani kääriytyneenä ja näen sen poimujen alta Krimmin tutut jailat vähitellen viriävän hopeanhohtavaan harsoon. Se on aurinko, joka nousee, valaisten jailojen rinteitä… Tuntuu niin satumaiselta näin liukua mereltä vielä nukkuvaan kaupunkiin. Tuossa seisoo sevastoopolilainen panssarilaiva ankkuroituna satamassa… Siis nyt pian on pää-osa matkastani loppuva. Tästä pääsemme kello 12 päivällä pienessä höyryaluksessa Alushtaan, jonne on määrä pysähtyä. Laivamme ei sinne poikennut, sentähden täytyy kulkea takaisin päin.

Juuri lähtiessämme meri-laivasta, tulee hieno herrasmies kysymään, mitä englannin kielen murretta me tässä puhumme keskenämme? ja alkaa itse haastaa englantia. Kuultuaan että se onkin suomea, jota puhumme, on hän meille hyvin ystävällinen ja kohtelias.

Jalta.

Kaikki on viime kesästä tuttua: tuo hilpeä rantakatu komeine myymälöineen, nuot ratsastavat kähärätukkaiset tataarit, nuot valkoisiin puetut ajurit kaksivaljakkoineen ja punaisella sametilla sisustettuine vaunuineen. Niinkuin ennenkin huutaa jalokivikauppias ohikulkeville: "briljantti — bomarshee!" Ja tuossa kohtaan karaiimin, herra Bebésh'in, jonka hevosilla viime kesänä tein retken Ai-Petrin huipulle ja Livadian kautta ruhtinas Worontsowin palatsille. Viinirypäleitä syödessämme puhuttelemme pientä tataarityttöä ja saamme kuulla että hänen nimensä on "Bahlishka". Bahlishkalla on pikimustat silmät ja punaisiksi värjätyt hiukset ja kynnet.

Alushta.

Olemme perillä. Kummallinen tunne taas saapua Krimmiin, josta luuli ijäksi luopuneensa vuosi takaperin. Niinpä kohtalo ihmislasta heittelee. Mutta uutuuden viehätys on nyt poissa, ja Kaukaasian jälkeen tuntuu seutu köyhältä ja mitättömältä, sen Tshatyr- ja Babugan vuoret pahaisilta nyppylöiltä Kasbekin ja Elbrusin rinnalla.

10 p. syyskuuta.

Niinpä niin; täällä siis vietin koko viime kesäni, jota nyt muistelen kuin hämärää unta. Mihin lie päiväkirjanikin joutunut?…

Viime kesä… Silloinhan tein retkiä myös vuorille ja vuoriputouksille. Oppaanani oli usein eräs tolstoilainen nuori mies, partasuinen patalakkipää, näöltään kuin todellinen profeetta. Pidin hänestä paljon. Vuoria kiipeillessämme kertoili hän minulle legendoja Krimmin kreikkalaisajoilta.