— Sitä viimekesäistä Krimmille-tuloani olen ruvennut pitämään jonkunlaisena murroskohtana sisällisessä elämässäni. Täällä näet lakastui se vähäinen runolahja, jonka siihen asti olin itsessäni tuntenut. Se ainoa runonpätkä, jonka täältä, sairaana, kotimaahan lähetin, onkin sentähden — juhlallisesti lausuakseni — "rajapyykki kirjallisessa toiminnassani". Kuinkas se kuuluikaan…
Krimmin vuoret ja Krimmin laaksot,
Krimmin seedrit ja sypressi-puut,
Krimmin lämmöstä läikkyvät ilmat,
Sen tähdissä loistavat illan-suut —
Ah ei ne mun mieleeni lohtua luoneet,
Ne eivät mun rintaani riemua tuoneet,
Ma muistelin kaukaista Pohjolaa,
Joka kaihossain kangastaa…
Ma etelän kuumilla rannoilla istun
Meren sinisen aaltoja kuunnellen,
Mut en minä tiedä mistä ne laulaa
Niin kuin minä Suomessa ymmärsin sen:
On aivan kuin aaltojen kieli ois toinen,
Mun sieluni sille on unteloinen,
Ja vieras on kansa ja vieras on maa,
— Ma muistan vain Pohjolaa.
Oi! teillä on siellä nyt armahin aika:
Ne poutaiset päivät, ne valkeat yöt,
Ja järvenne välkkyy ja virtanne vilkkuu,
Ja niityillä helskyvät heinäiset työt…
Ah sinne, ah sinne mun mieleni lentää!
Ja siellä, nyt tunnen, ois parhainta sentään,
Ja sielläpä elää ma tahtoisin vaan,
Sinä armahin syntymämaa!
Mut kohtalon myrskyt ne kulkurin purtta
Sinne ja tänne ain paiskelevat,
Eikä hän tiedä, milloin ne hurjat
Koidon sen kotihin kuljettavat;
Hän etsivi rauhaa ja turvahan tahtoo,
Mut elämän laineet ne vyöryy ja vahtoo,
Ja saapuuko suojaan hän konsanaan,
— Se on Salliman vallassa vaan…
13 p. syyskuuta.
Voi Krim, sinä slaavilaisten poetain rikas laulunaihe, sinä Pushkinin riemun remahdus ja Mitshkevitsin mieliala, miksis minulta, vaatimattomalta Suomen soittajalta kanteleeni kielet olet katkaissut? Vai oletko sinä minulle, kylmän Pohjolan pojalle liian tulinen ettäs olet minun runosiipeni polttanut kuten öljylamppu kärventää heikon kärpäsen lentimet?…
Ei minun ehken tänne olisi ikinä tulla pitänyt!
En sanasointuja täällä mä löydä, ei runorytmi mun korvissani täällä soi, en edes koulupojan kaiholaulua täällä Mustanmeren rannalla laatia voi. — — Ja vaikka nytkin ilta on ihana ja niin lauhasti tuulee, tuulee… ja kuutamon kielet yli yrttitarhojen heläjää, ja ma rannalla istun ja laineiden loiskeen kuulen, niin mykäksi kanteleeni kuitenkin jää… ah jää!…
Tuolla heijaa ulapalla kreikkalainen pursi… Mitäs siitä! se saa menojansa mennä… Suruko, ah suruko mun ääneni mursi? — mut täällä ei vain mun lauluni lennä. — — —