Niin, olen hyvin kiitollinen että meidän pansiooniimme, jota pilalla kutsutaan "naisluostariksi" ja jota hoitaa herttainen shweitsiläinen emäntä, sattui tällä kertaa pari suloistakin olentoa, mikä on poikkeus tavallisesta säännöstä. Nyt ei minullakaan ole ikävä sen jälkeen kuin sain paikkani heitä vastapäätä pöydässä. Sitä ennen vaikenin kuin muuri, tai jos suuni avasin, murisin kuin ärsytetty koira. Niin paljon merkitsee mihin piiriin hermostunut mies joutuu. Suloisessa seurassa tulee itsekkin hyväksi ja hilpeäksi. Sen olen ihmeekseni huomannut. Enhän ketään täällä hakkaile enkä hännystele, sillä kaikki hyvä tässä maailmassa tapahtuu luonnollisesti. Jos kultaiset kielet meille ihmispoloisille soivat, niin soivatpa ne meille itsestään, — turha olisi keimaillen niitä kerjätä…
27 p. syyskuuta.
Hauska ilta: — tuo venäläinen rouva (kirjailija Stanjukóvitshin tytär) hämmästytti minut tänä iltana laulamalla erään Sibeliuksen laulun, jonka tämä kesällä sanoihini sävelsi, niin ihmeen puhtaasti ja viehättävästi, etten ikinä saane kuulla sitä niin hyvin esitettävän omassa maassani! Hän ihastui suuresti niihin suomalaisiin sävellyksiin, joita on mukanani. [Tätä painattaessa olen saanut tiedon hänen äkkiarvaamattomasta kuolemastaan. Rouva Lozina-Lozinsky oli harvinaisen herttainen, hellä ja sivistynyt nainen. Kuolinsanoma koskee kipeästi syrjäiseenkin… Olimme hiukan kirjevaihdossa.]
Muuten osoittavat he minulle täällä suurempaa huomiota, kuin ansaitsen. Toisinaan minua hävettää, toisinaan huvittaa, että tusina-maisterista Venäjällä uskotaan tultavan suoraapäätä — professoriksi. Turha vaiva heille selittää ettei tämä poika ikinä ole tieteitä tutkinut — he tekevät väkistenkin hänestä täällä oppineen professorikandidaatin. Jos vielä on ylioppilasaikana painattanut runoja, niin sekös koko kunniantähti heidän silmissään!
29 p. syyskuuta.
Kolme viikkoa olen nyt asunut täällä Alushtassa, huvila-pansioonissa likellä meren rantaa. Toverini, joka on asunut toisessa talossa, on ikävystynyt, ja sentähden lähdemme tänään pois. Stipendiaatteinakin olemme velvolliset jo kiiruhtamaan Moskovaan; kuitenkin aijomme katsahtaa vielä muutamia paikkoja Krimmin niemellä. — Nämät kolme viikkoa ovat minua jonkun verran virkistäneet. Säännöllinen viinirypäleiden syönti — huolimatta täkäläisestä huonosta ruuasta — vaikuttaa vereen hyvästi, ja jos vielä on tarjona suloista naisseuraa — niinkuin minulle kohtalo salli — niin voipipa sanoa että sydänparkakin on saanut vähän ravintoa. Ja vaikka en tästä luonnosta lujemmin pidäkkään ja vaikka joka päivä olen kiroillut kauheata pölyä, joka täällä tavattoman kuivuuden takia hirveästi tupruilee valtateillä, niin tuntuu kuitenkin oikein ikävältä taas erota. Tuo kirkassilmäinen impynen Volgan varrelta… Mutta enpä todentotta tässä rupea tarkemmin selittämään. Jos pitää liian persoonallista päiväkirjaa, niin kylläpä sitä hammastellaan ja siihen löytävät tästä aihetta jo ennestäänkin, luulen ma. Siis minun täytyy pyyhkiä kaikki koreimmat paikat pois ja tyytyä vain kuiviin kulkumerkkeihin — — —
* * * * *
Ajamme pulskasti troikan vetämissä vaunuissa yli vuorten kohti Simferoopolin kaupunkia. Mustameri häipyy taaksemme vain siniseksi sauhuksi taivaanrannalle. Sinne vaipuu Demerdshi, Castellum… kaikki tutut paikat. Aurinko laskee, tähdet syttyvät. Tähtiyön korkealoisteisessa valossa saavumme kaupunkiin.
Simferoopol, 30 p. syyskuuta.
Harmillinen sattuma! Junat eivät tänään kulje asetusten mukaan.
Saamme odottaa tuntikausia ennenkuin pääsemme lähtemään
Bahtshisaraihin. Syynä epäjärjestykseen kuuluvat olevan ylhäisinten
ylimääräiset…