— — —
Bahtshisarai, sam. päiv.
"Puutarhojen paratiisi", Krimmin khaanien muinainen pääkaupunki, runoilijain ylistänsä suihkulähteiden sopukka, 36:n moskeijan ja 10 tuhannen muhamettilaisen pesäpaikka! — Ja kuitenkin on tämä meistä vain likainen, ummehtunut tataarilaiskylä "Mädänneen puron" (Tshuruhsú'n) vierellä…
Ajamme asemalta "Fontán" nimiseen matalaan matkailijakartanoon, jota meille on kehuttu parhaaksi. Siellä ruma tataarilaisakka syöttää meitä, pihalla, viinipuiden siimeksessä tosin ja solisevan suihkulähteen ääressä, mutta syödessäni talirasvaista lihaa, joudun suureen epäilykseen entisestä tataarilaisesta kulttuurista… nälkäisiä kissoja naukuu puolen tusinaa ympärillämme esittäen meille pöytämusiikkia. Viinin nauttiminen pihalla on kielletty, mutta kammiossa saa kuulenma juoda kuinka paljon tahansa. Iltapäivällä lähdemme tataarilaiseen saunaan. Se tekee meihin hauskan vaikutuksen. Vastaanottosali on aito itämainen heleänkirjavine mattoineen ja seinäkoristeineen. Pukukammiosta löydämme korkeat puusandaalit ja, kuvaillen niitä muinaisten tataarikuninkaiden tohveleiksi — sauna on näet ihan khaani-palatsin vieressä — astua kolistamme kylpykammioon. Se sijaitsee, kuten itämainen sauna Kaukaasiassakin, kivisessä, pyöreäksi holvatussa tornissa, joka salaperäisesti kumahtelee vähimmästäkin äänestä. Kuten persialainen Tiflisissä, käy täällä tataari kiinni kinttuihimme — mutta ei hän sentään hyppää niskaamme niinkuin peijakas persialainen oli tehnyt. Tämä tataarilainen nuorukainen pesee meidät reippaasti ja siivosti kuten parhain saunapiika, ja kun kerromme että meillä siellä Suomessa piiat pesevät miehiä — eivätkä miehet siitä ole millään — niin nauraa heläyttää hän oikein makeasti ja siveästi tälle "hauskalle jutulle". Lakanoihin kääriytyneinä annamme sitten kantaa nenämme alle pari kupillista turkkilaista kahvia ja sekös hyvälle maistuu. Mutta pää-asia tietysti on se itämainen tunnelma, missä kaikki tämä tapahtuu. Yksin hämäläinen järki-toverinikin näyttää tulevan runolliselle tuulelle siinä loikoessaan alastomana mokkaa nieleskellen, ja varmaan olisi siteerannut koreimman paikan Koraanista, jos suinkin olisi osannut…
Saunasta tultua rupesimme hieromaan kauppaa hevosista, tehdäksemme seuraavana päivänä ratsuretken ulkopuolelle kaupunkia Katshi-Kalen nimiseen paikkaan. Kaupasta ei kuitenkaan sovittu ratsuhevosten nylkyhinnan takia, ja retki jäi tekemättä — mutta olkoon tässä huvin vuoksi kerrottu se tataarilainen legenda, mikä on olemassa siellä seisovasta kahdesta kalliosta. Toisen nimi on tataarinkielellä "Vai-vai-anam-kajaa", toisen taas "Horhma-balam-kajaa". Näin kertoo tarina:
"Topal-bei, hirmuvaltijas, ryösti naapuriltaan Kemal-mursalta kaksi kaunotarta, vaimon ja tytärpuolen. Kauvan piti hän heitä seraljissaan, mutta vangitut jäivät taipumattomiksi hänen tahdolleen. Julmistui Topol-bei ja käski muurata heidät vuoreen. Kuluipa vuosi. Katshi-Kaleniin ilmaantui kaksi kivimöhkälettä, joista toisesta silloin tällöin nähtiin ihmeen ihana nainen, kultamalja kädessä. Topal-bei tunsi sen ylpeäksi mursan tyttäreksi ja käski raivoissaan kaataa kallion. Koottiinpa yhteen kaikki hevoset ja harjat, ja valjastettiin kallion eteen, joka kätki sisässään tämän kaunottaren. Silloin sen sisuksista kajahti säikähtynyt ääni: 'Voi voi mun äitini!' (Vai-vai-anam-kajaa). Mutta toisesta kalliosta kuului rauhoittava vastaus: 'Älä pelkää lapseni!' (Horhma-balam-kajaa) ja samassa silmänräpäyksissä kivettyivät hevoset, harjat ja ajajat, muuttuen suureksi kiviröykkiöksi kallion juurelle".
Dervishit.
Samana iltana kello 9 tienoissa, kun koko Bahtshisarai oli pimennyt ja me istuimme kynttiläin valaisemassa kammiossa Fontàn-hotellissa, pistihen yhtäkkiä tataari-oppaan mustakiharainen pää sisään avatusta ikkunasta ja ääni kuului: "aika on lähteä, herrat!" Lukitsimme oven ja seurasimme tataaria kadulle. Ensin kuljettiin "Mädänneen joen" yli, sitten pitkin kapeita, koukertelevia solia, kunnes tultiin kaupungin laitaan. Täällä sytytti tataari lyhtynsä palamaan ja nyt lähdettiin kompuroimaan hänen perässään pitkin kivistä kenttää yli ijänikuisen tataarilaisen kalmiston. Tähdet kiiluivat taivaalla, ympärillä vallitsi täysi hiljaisuus ja pilkkopimeys… tuntui hiukan mystilliseltä, mihin hän meidät viepikään. Puolen tunnin perästä saavuttiin matalan kivirakennuksen eteen, opas sammutti lyhtynsä ja sanoi hiljaa: "tämä on tekke, dervishien rukoushuone". Astuimme etehiseen ja eteemme avautui seuraava näky: Muutamain kynttiläin himmeästi valaisemassa kolkossa kammiossa keskilaattialla istui piirissä, jalat ristissä allaan, kymmenkunta miestä, laulaen kuorossa. Kaikki olivat he sukkasillaan ja päähineet päässä: vanhuksilla turbaanit, nuoremmilla lammasvilla-lakit, kaikilla roimahousut ja vanhuksilla väljät kauhtanat. Menot olivat vasta alkaneet, laulun sävy oli vielä melankoolista ja muistutti koiran haikeata ulinaa talviyössä. Kävi äärettömän yksitoikkoiseksi sitä kuunnella. He olivat lakkaamatta äänessä. Nousivat sitten seisoalleen ja alkoivat hytkyttää ruumiitaan. Hytkyttivät ruumiitaan, vääntelivät päitään ja jätkyttivät satoja kertoja samoja sanoja, niinkuin ne minun suomalaisessa korvassani kuuluivat:
Hei illall' haa! lari lari lari…
Hei illall' haa! lari lari lari…
Hei illall' haa! lari lari lari…
Heidän ruumiinhytkytyksensä kävivät yhä hurjemmiksi ja hurjemmiksi, muutamalta lensi lakkikin päästään, mutta hän ei sitä huomannut kiihkeässä tahdissaan, päät retkahtelivat kuin juopuneilla, silmät pullottivat puoli-ummessa, kuuma hiki virtasi pitkin kasvoja, vaahtoa näkyi suupielissä, mutta he yhä vain hokivat kuin hullut: