Saman päivän iltana.
Nyt lähdemme kohti Moskovaa. Menisimme Odessan kautta, mutta siellä on paraikaa kolera-karantiini. Jää hyvästi Krim ja heleänsiintävä Mustameri! Saanenko enää koskaan, koskaan teitä nähdä?
— — —
4. p. lokakuuta, junassa.
Postijuna kulkee kiusallisen hitaasti. Vaunun ikkunasta näkyvät Etelä-Venäjän äärettömät arot. Luen Gorjkin kertomusta "Ikävän tähden", jonka aihe näyttää otetun juuri niiltä seuduilta, joissa paraikaa kuljemme. — —
5 p. lokakuuta, sunnuntai.
Pysähdyimme päiväksi Harkowia katselemaan. Sormiani palelee. Kuljen pitkin katuja ja kiroilen "pohjoismaista" kylmyyttä.
— — —
Jatkamme matkaa pikajunassa. Makuuvaunussa alkaa meitä puhutella eräs nuori herrasmies. Toverini huomaa heti hänen puheestaan, ettei hän ole taitavampi venäläinen kuin mekään. Selville käy että hän on — jaappanilainen. Kun olen kerran käynyt jaappanilaisen teaatterissa Moskovassa Sàda-Jàkkoa kuulemassa, saan nyt hauskan tilaisuuden kysäistä, onko olemassa jaappanin kielessä sanaa, joka korvissani oli kaikunut kuin suomalainen "kananmuna". Todentotta oli olemassa siihen vivahtava sana, vastasi jaappanilainen: "kono-muna", mutta ei se kananmunaa merkinnyt. — Jaappanilainen herrasmies näkyi tietävän Suomesta paljon enemmän kuin me Jaappanista.
Moskova, 6 p. lokakuuta 1902.