— Kunpa tässä vielä huomisen päivän pärjäisi, sanoi hän, jotta pääsisi sapuskoita tiedustamaan.
— Niin, sanoin minä, kyllä teidän pitäisi tämä eväsasia järjestää, eihän syömättä jaksa.
He olivat nyt jyrsineet koko viikon kuivaa leipää ilman voin mykyrääkään ja ilman kupillistakaan lehmänantia, ainoastaan vanhoja perunoita ja vanhettuneita muikkuja oli miehillä ollut lainakannikan palan paineena. Säälitti minua, samalla kun ylpeydellä ajattelin korpi-ihmisen sielun ja ruumiin voimaa. Ei omankyläläiseni näin rasvattomilla ruuilla sellaista työtä tekemään kyhäytyisi. Mutta rajalainen ei ruikuta.
Pistimme tupakaksi ja astelimme vaiteliaina taloni pihaan. Minua hävetti etten saattanut pyytää miehiäni lämpöiseen pirttiin, vaan täytyi heidän hiipiä taas navettani ylisille nukkumaan. Yömyrsky yhä pauhasi, kesäistä tunnelmaa ei ollut, vaikka koivun lehti voimakkaasti vihoitti…
19 p. kesäkuuta, lauvantai.
Tänään en ole joutanut käymään korpipalstalla, sillä toista miestä (Joopia), joka vääntelee kiviä vänkärillään tuolla navetan takana, on täytynyt valvoa. Sitäpaitsi olen itse tehnyt monia töitä ja on vieraitakin kulkenut kahvilla. Iivana otti iltapäivällä etukäteen 20 mk. ja läksi veikkoineen ruoka-asioitaan järjestämään. On ollut julman kylmä päivä, rakeitakin satanut ja tuullut rajusti. Miten voineekaan lännen leyhkä olla niin armoton?
* * * * *
… Iivanassa on jotakin alakuloista, salamielistä, mutta lujaa kohtaloonsa tyytymystä.
23 p. kesäkuuta, Juhannusaatto.
Myrsky pauhaa, rakeita ropsii, vihuri lyö punapurjeeseen, joka minua kiidättää juhlapukuisena lapsineni kirkonkylän rantaan. Mutta niitynraivaajat? — He eivät liikahda, heillä ei ole juhannusaattoa, he eivät edes huomaa, kuinka kymmeniä venheitä sivu liukuu; kuokat kalskahtelevat, juuret rytäjävät mustassa mudassa ja jykevät riot kohoilevat saralle. Siunattu olkoon ahkeran ihmisen työ, kunnia raatajalle, joka ei aattona pukeudu juhlavaatteisiin!