25 p. kesäkuuta.
Taas on pohjatuuli mylvinyt järven ulapoilla ja vettä on vihmonut ankarasti; ja sitä kesää, jota on odotettu, ei näytä tulevankaan.
* * * * *
Nyt alan uskoa että Iivana Karhu on oikea korvenraivaaja. Jättiläisjuurikkaita on miekkonen kiskonut tänä yhtenä päivänä jättiläisröykkiön. Hän sanoo että juurikkaita on maa aivan täynnä, niitä on toinen toisensa päälläkin, joka todistaa ikivanhaa ja voimaperäistä korvenpohjaa. Siinä se vielä leipä lainehtii? Mutta työ on raskasta — käy tottapuhuakseni salaa sääli Iivanaa, joka ei edes valita kuten joku Joopi, ei kiroile Luojan töitä eikä sadattele, iskee ja vääntää vaan ja vetelee sauhuja. Mutta sauhussapa pidänkin miehen, jokaisen sikarinpätkän hänelle työnnän ja tuskinpa muuta lohdutusta Iivana kaipaakaan. Tosinhan emäntäni iltamyöhän tullen vielä kiehauttaa miekkosille saijunkin. Mutta nostaappa nurkumatta mokomia möhkäleitä vesisateessa, siihen eivät kykene pojat puoletkaan! Jos olisin kapitalisti, sampanjat juottaisin tänä yönä Iivanalle ja Ristolle navetan ylisillä, jossa he paraikaa makaavat. Yö on… ja maata menen itsekkin omien töitteni rasittamana. Elämän järjestys on varmaan oikea, koska ihminen tietää seuraavanakin aamuna heräävänsä työhön, joka on sekä pakollinen että hyödyllinen!
30 p. kesäkuuta.
Ilma on lämminnyt, pääskyset vihdoinkin pesineet taloni räystään alle, sääsket saapuneet miljoonaliittona puremaan lapsukaisiani, jotka kaahlivat rantavedessä; kalamiehet saavat kaloja, viime yönä minäkin kalastelin; nauriin sirkat suurenevat tunneissa ja minuuteissa… Kesä on tullut!
Koivut lemuavat, lehmäin kellot kalkattavat, itä-etelästä lietsoo lämmin leyhkä ja suloinen sade ripsuttelee kuivuneita kukkapenkereitä. Mutta Iivana tuolla korvessa, Iivana hän vain kiskoo, kaivaa ja hakkaa. 6/10 osaa on nyt raivattu. Illalla Iivana saneli: olen laskenut (räknännyt), etten pärjää tässä työssä. Mie luulin tätä korpea helpommaksi, mutta kukapa maanalaisten juurikkain lukumäärän arvasi. En pärjää, ellette korota urakkaa.
"En pärjää!" — ne sanat kaikuvat vieläkin korvissani. Ne ovat työnantajalle sangen pahat sanat. Pahaa ennustavat! Ne merkitsevät että täytyy joko keskeyttää mieluinen työnteetto tai kovasti korottaa maksujaan. Ja milloin en esimerkiksi minä olisi korottanut? Täällä nimellisessä nälkämaassa ei tehdä ainoatakaan urakkaa niin ettei kesken työtä tai työn loputtua urakkamies muriseisi ja päivitteleisi. Mutta Iivana Karhu on silti — poikkeus. Ei hän ole mikään vaivojen valittaja eikä ruikuttaja. Hän tekee ennenkaikkea työtä. Tekee sitä ahkerasti, vaikka joka kolmannella miehellä moisessa muokassa selkäranka katkeaisi. Siispä minä lupaan — korottaa.
Päätin salaa maksaa Iivanalleni mitä ikänä hän itse ilkeää pyytää. Mutta tietysti sentään katson että päiväpalkka pysyy kohtuuden rajoissa. Herrajumala — milloin todellinen korvenraataja saapi liika päiväpalkan? Me herrat: joku senaattori, joku kuvernööri, joku ylimetsänhoitaja, joku insinööri, joku kirjailijakin — kuten joskus allekirjoittanut — voimme saada liika päiväpalkan — sanokaamme esimerkiksi 100 markkaa yhden päivän työstä — mutta saapiko korvenraataja Iivana milloinkaan edes viittä markkaa päivän raskaimmasta työstä? Kun sitä ajattelee, niin tokihan mielessään malttaa luvata Iivanallekin yli sen summan, mistä selvästi on sovittu, sillä totta kai ihmisen täytyy elää ansiosta.
Raivaa siis sinä Iivana rauhassa juurikkaita julmia, koukista sitkeätä selkääsi ja väännä paksulla kangilla, niin että ryskyy — minä, herra, maksan. Jumala on tällä kertaa antanut minulle kyvyn maksaa miehen työn ja sehän on — suurenmoista. Se on suurenmoista, sanon minä, sillä kysymys on siitä, miten vihertävä vihantarehu saadaan syntymään keskelle raakaa metsää.