Ei vieläkään! Pian tulee talvi, nyt jo rantoja riittelee ja lumihiutaleita heittelee. Kuljin raivauksella ja koetin itse polttaa nuo jättiläisröykkiöt. Viisi olen tänään polttanutkin, hirmuinen roihu on räiskänyt ja sakea sauhu yli sinisen korven kiirinyt. Mutta ei tästä tule hyvä ilman Iivanaa ja koskematon ala jääpi tykkänään raivaamatta. Turhaan tiedustan raivaajaa Iivanan tilalle. Ei ole miestä Rämsänrannalla, on vain muikunpyytäjiä, lehmänteurastajia, linjamiehiä ja noita ikuisia männynkäpykääpiöitä. Ei kenellekään kelpaa se raha, joka irtautuu niin raskaasta työstä, kuin on minun juurikaskorpeni. On se kohtalon kiroa ettei Suomessa enää saa niitynraivaajaa. Väitätte ettei tämä ole tosi, mutta ainakin minun taloni kohdalle on sattunut sellainen kohtalo. Olisin valmis maksamaan korkeimmat päivärahat, jos tänä syksynä saisin niittyni valmiiksi. — Ja tätä sitten hokevat nälkämaaksi!
13 p. lokakuuta.
Nyt sen tiedän! Anna anteeksi hyvä mies epäilykseni! Minä en ollut ottanut huomioon erästä seikkaa odottaessani sinua palaavaksi…
On olemassa suurempi niitynraivaus kuin minun Ropakaarteeni. On olemassa maailman "Ropakaarret", niin hirvittävän suuri että järkeni tuskin kykenee sitä käsittämään. Ja sinneppä — maailman korvenraivaukseen on Iivana Karhu lähtenyt. —
Joopi.
"Niin sanoi Herra Saatanalle: miksi et ottanut vaaria minun palvelijastani Jobista, sillä ei ole hänen vertaistansa maalla…"
Jobin kirjasta.
Kesäisenä sunnuntai-aamuna uutistaloni pirttiin astuessa tapasin ovensuussa istumassa punaverisen, jykevätekoisen, ohimohiuksiltaan harmahtavan miehen, jonka vuosia takasinpäin muistin kohdanneeni Vuokin maantiellä ja jota olin luullut hulluksi. Säpsähdin: mitähän hullu talostani tahtoo, mutta samalla nousi ovenpielestä naapurini, Vuona-Ukko, ristissä huulin selittämään ja huutamaan:
— Tämä on Joopi, Joopi Heikkinen, Jumaliskylältä — kyllä kai maisteri hänet tuntee?…
— En minä oikein? keskeytin minä kysyväisesti.