— Vai ette, no joo, kyllä minä hänet tunnen, Roinilasta viimeksi kuuluu tulleen, Pitkä-Taneli tänne oli viisannut työtä kysymään, että jos niinkuin työhommiin johonkin, joo. Ei se kuule, vaikka minä näin isosti, eikös p-, se on vähäkuuloinen, sille pitää korvaan huutaa, joo, selitti naapurin humoristinen ukko viuhtoen käsiään. — Onko se hullu? kysyin nyt minä.
— Hulluko? huusi naapurin ukko. — Eihän se mikä hullu ole! Se on kiva työntekijä! Pöljäksi nuo kyllä hokevat ja pöljä se onkin, vähämielinen pökelö, joo, vaan työkkyri hirmuinen, raataja ropakka kerrassaan, vaan nyt on tainnut vähän rapautua, rapautua; ovat hällä ihmiset kovia töitä teetelleet, makselleet mitä sattuu, joo, niissä on rääkkäytynyt, vaan vielä se jaksaa. Jaksaa!!
Naapurin ukko aikoi sanansa vahvistukseksi sylkäistä, mutta muisti samalla, ettei talossani sellaista suvaita, josta oli seuraus, että hänen täytyi kädellään pyyhkäistä alahuulelta valuvaa kinaa.
— Kuinkas se, eikö hällä ole muuta nimeä kuin Joopi, kun minä muistelen…?
— Muutako nimeä! huusi Vuona-Ukko. Joopi se on iänkaiken ollut.
Jooopi! veti hän ainakin kolmella o:lla.
Ukko iski veitikkamaisesti silmää ja, vähän alentaen ääntänsä, sopotti minulle korvaan:
— On se korkonimeltä Paha-Joopi ja Hullu-Joopi, justiinsa, vaan ne on maaliman puheita, ei se häjy ouk, tunnen minä sen verran ja tuntoo Pitkä-Taneli ja tuntoo kai pappannekin, joo!
Näin suositeltu henkilö istui Vuona-Ukon esitelmöidessä äänettömänä ja hieman raskasmielisen näköisenä ovensuussa samalla ikäänkuin odottaen, kuinka hänen kohtalonsa ratkaistaan.
Loin silmäni häneen, joka jollakin tavoin erosi muista miehistä — hän istui siinä niin kärsivän ja alentuvaisen näköisenä ja hänen olennossaan piili jotakin arvokasta, vaikka en vielä ymmärtänyt, mitä se oli. Ja sääli vihiäsi sydäntäni ja minä ajattelin: "Kuka hänenkin, mies paran, elämän kohtalon tiennee, maailma on niin armoton." Sitten ajattelin myös, ja tiesinhän sen jo kokemuksestakin, että tämän puolen kansan syvistä riveistä ei nykyisen herraskaisvimman ja harhaan huipistuneen vapausvimman takia ottanut löytyäksensä montakaan miestä, jotka rehellisesti rakastivat työtä, jos olivat "viisasten kirjoissa", vaan että paraat jätkät täällä puolessa olivat aina etsittävissä niinsanottujen pöljien, puolipöljien, tylsäjärkisten tai lukutaidottomain keskuudesta.
Sentähden päätin kokeilla tarjolla olevallakin — talossani näet olisi työtä yhdelletoistakin yksinkertaiselle — ja, neuvoteltuani hetkisen vaimoni kanssa, lähestyin hopea-ohimoista miestä ja huusin korvaan: