— Saat tulla huomenna — aluksi pellon raivaukseen — talon ruoka — päiväpalkka kuten itse tahdot, jos et liikaa kisko — minä työt neuvon.
Joopin silmät välähtivät, leveä naama vääntyi lauhkeaan ilon irvistykseen, hän oli kohonnut seisaalleen ja vastasi:
— Kyllä minä! — huomenna! — ruokahoito huoleton! — osaan minä! — on häntä ennenkin raivailtu! — kun lie kojeita — onko sulla kivihaka, vänkäri? kysyi hän terävästi.
Asia siis oli sovittu, Joopi sai kahvit tuliaisekseen, mutta määräyksen että hänen joka yökseen täytyy soutaa salmen yli Vuona-Ukon mökkiin nukkumaan, niin on hänellekin vapaampi olenta eikä tule häiriötä meidän pirtissä.
* * * * *
Maanantai-aamuna kello 6 kajahti huima kuokan kalahdus metsästä. Sen jälkeen kuului kova äsähdys, kuokka oli iskenyt isoon maanalaiseen kiveen, ja mies tarttui rautakankeen. Mutta kivi ei liikahtanut, täytyi tarttua kolmanteen aseeseen, lapioon ja luoda koko paasi näkyviin.
— Voi raato kun on iso! kuului heleässä ilmassa itsekseen puhelijan huomautus. Sen jälkeen kaikui metsässä vihaista kirveen iskentää, jonka jälkeen pitkä ja paksu puukanki pistettiin kiven alle kuoppaan. Nyt seurasi ähkyvää väännäntää, kuului kiivasta huohotusta, sitten oli pieni välihetki ja kuului ikäänkuin karhun murinaa:
— Rota perhana! Rota… Taas alkoi pinnistys, painanta ja hirmuinen huohotus.
Mutta kivi kohosi, kohosihan kehveli kuopastansa, pienempiä kiviä vyöryi sen vatsan alle ja kohta pyörähti möhkäle pyllylleen.
Joopi naurahti. Tarttui paljain käsin möhkäleeseen ja alkoi pyörittää, kamalasti ponnistaen koko ruumiillaan, silmät mullollaan. Kun sai kiven peltorajaan, niin levähtämättä hyökkäsi juuraskannon kimppuun, pisti rautakangin juuren alitse ja väänsi. Rytisten, repeillen ja katkeillen hampailtaan nousi itsepäinen juurikas maan pintaan ja kellahti kyljelleen. Kaksin kourin tarttui Joopi juurikkaaseen ja viskasi pellon laitaan. Sitten alkoi taas sähisten isketellä suurella kunttakuokalla.