* * * * *

Savupatsaat kaikista piipuista suikertavat kuulasta taivasta vasten! Avanto alhaalla järvenrannassa jäätyy monta kertaa päivässä ja palvelustyttö saa sen rautatuuralla auki jystää mennessään vettä noutamaan. Tyttö rukan käsiä paleltaa, posket ovat turvoksissa, kasvot punaiset kuin verinen liha; hän päästää suomalaisen ärräpään kirskuvien hammastensa lomitse kantaessaan vesisankoa ylös hirmuista törmää. Hän pysähtyy silmänräpäykseksi levähtämään, katsahtaa ympärilleen äänettömällä kauhulla ja — tyrskähtää itkuun. Meillä ei ole vesijohtoa… Minä päivänä tahansa hän sanoo itsensä irti. Ei hän rupea, ei korkealla palkallakaan, hänellä on tarjokas Amerikassa, se sieltä kirjoittelee, pian kai tiketin laittaa — silloin on loppu avannon jystännästä neljänkymmenen asteen pakkasessa…

Ja silloin kun meidän Miina lähtee, silloin olemme taas ilman palvelijatarta ja saamme itse raahata roiskahtelevat jäävetemme. Niinkuin ei meillä muutenkin, itsekullakin, olisi yltäkyllin piian ja rengin töitä täällä kaukana korvessa?

Ei ole leikintekoa nyt elämä korvessa. Eilen loppui jauhosäkki, tänään loppuvat lehmänheinät, huomenna loppuu kai se kaikista kallein taloustavara — kärsivällisyys. Ja raha? — sitä jumalan viljaa ei ole kolmeen viikkoon nähtykään. Pakkanen on kuivannut kukkaron pohjasakkoja myöten…

Me elämme ikuisessa toivossa. Kaikista hullunkurisinta on se luonnonilmiö että sama pakkanen, joka kiristää koko elämämme suppeimmilleen, ikäänkuin ylläpitää tätä toivoa.

Niin kauvan kuin savu linnamme harjalta taivasta kohden kiirii, niin kauvan — —!!

Huomaan tuijottavani Aleksis Kiven kuvaan, joka on maalattu parvekkeeni oveen. Kolkko mies siinä pitelee päätänsä vuoteensa reunalla istuen ja näyttää jotakin miettivän:

"Turha vaiva täällä,
Turha ompi taistelo
Ja kaikkisuus maailman turha!"

Ei niin, rakas vainaja, minä panen vastalauseen. Uhallakin panen jyrisevän vastalauseen. Vaikka maailma nurin menköön, vaikka tallukat taivasta kohden kääntykööt ja mies retkottakoon seljällään hangessa, ja kuinka monta kissanpoikaa tahansa käpertyköön pihalle — me elämme sittenkin. Ja aika on tuleva…? Kirkas ääni kumajaa huurteisilla nummilla, kirmaisevasti kalahtaa jättiläisnuija — ja elämä jatkuu. Ja voima ilmestyy!

Unelmaako kaikki? Tusinataiteilijan hullua haaveiluako, hetkeä ennen omaa nälkäkuolemaansa?…