Oi kuinka ihanaa on nähdä satumaista unta pakkaskuutamo-yönä, kun maat ja taivaat hohtavat yhtenä hopeailjankona! Enkö ole ruhtinas omassa satulinnassani? Eikö ole minulla sata kultasarvista peuraa, joilla kiidän pohjoisnavan ympäri? Eikö hopeaisessa pulkassani istu sylissäni Pohjolan ihana kuninkaantytär, jota rakastan yli kaiken? Enkö ole maailman rikkain, silloin kun rakkahimpani puristuu sydäntäni vasten? Kadehtikaa minua! Kadehtikaa onnellista miestä!
* * * * *
Todellisuus!
Mikä on todellisuus? Sekö että ympärilläni käy taistelu elämästä ja kuolemasta? Sekö että tuhannessa Suomen mökissä tänäkin päivänä muumioksi muuttuneen vaimon suusta kuuluu itkuinen tiuskahdus kymmenelle alastomalle, likaiselle, nälkäiselle lapselle: "Piruko teidät kaikki elättää?" Sekö että mökin ainoa mies on juuri lyönyt kirveellä jalkaansa ammottavan haavan, jota ei kukaan osaa hoitaa? Sekö että tuhannet ja kymmenet tuhannet rakkaan isänmaani lapset likaisella, syljen tahraamalla lattialla tappelevat kuin koirat karkeasta leivänpalasta! Sekö että kolmas osa kaikista synnytetyistä pienistä lapsista kuolee kurjan äitinsä typerään hoitoon ja vedetään kelkalla erämaan saareen?
Vai sekö on todellisuus, mitä tuhannet tukkityöjätkät kokevat metsäkämpissään lavereillaan loikoen väsyneinä päivän raskaasta työstä, lohduttaen itseään nokisella kahvipannulla kiljuvan kiukaan ääressä?
Vai sekö lienee todellisuus: ettei kukaan ihminen lorun lopuksi välitä kenestäkään muusta kuin omasta itsestään ja että kaikki kristillinen rakkaus yhteiskunnassamme on inhoittavaa valhetta? Tahtoisinpa hyljätä koko todellisuuden. Tahtoisinpa tehdä todellisuudeksi ainoastaan sen, mitä ihminen on koko läpileikkauksessaan.
Hänen verisesti värisevän sielunsa, hänen totuudenaavistuksensa, hänen tulevaisuusvaistonsa ja selvänäköisyytensä. Kaiken sen suuren ja laajan ja lämpimän ja räikeästi paljastavan, minkä ihminen muiden ihmisten seurassa riehuessaan salaa! Kaiken sen hyvän, pyhän ja kauniin, minkä jokainen tietää tekevän elämästä onnellisen, jos se vain toteutetaan.
* * * * *
Joka aamu herättyäni kiiruhdan ensimäiseksi idänpuoleiseen akkunaan katsomaan, montako pykälää taas on pakkasta. Jos on yli 30, tunnen outoa riemua rinnassani. Hei! ajattelen, nytpä koetetaan, kumpi voittaa. Napitan sarkatakkini, painan naapukan syvälle päähäni ja kiiruhdan alas pihalle. Etsin silmilläni aivankuin persoonallista olentoa, suuriruhtinas Pakkasta, painiakseni hänen kanssaan hurjan painin aamutuimaan. Minä kellistäisin hänet noin — puristaisin näin — painaisin, painaisin narskuvaan lumeen — polkisin kikkanokkaisilla paulapieksuillani — lempo soi.
Usein yölläkin raapaisen tulen puikkoon ja kurkistan lämpömittariin. Outo riemu, outo riemu minut valtaa, ja minä isken yön hiljaisuudessa silmäni vastapäiseen järven rantaan, jossa huurteiset puut törröttävät liikkumattomina jäätönkkinä, ja ikäänkuin väijyn häntä, salaista, julmaa vihollistani. Vai siellä sinä olet… puhun minä nyrkit pystyssä. — Pommita vaan!