Samalla pamahtaa seinään ja minä nautin sanomattomasti, sillä tiedän että linnani kestää. Vihollisen ei taritse tietää minun muonavarojeni loppua, ei tarvitse tietää linnani turvissa elävien naisten ja lasten hätää. Jumala varjelkoon ilmiannosta. Muuten hän, vihollinen, minut elävältä nylkisi.
Minä en antaudu! En laske lippuani, jossa loistaa kultasarvisen peuran kuva.
Tulkoon ottamaan, jos uskaltaa. Tehköön hyökkäyksen yösydännä, jos luulee vartijain nukkuvan.
Tämä on sarkasotaa, sitä Rajakarjalan rappasotaa.
Kippis! Pakkasen herran malja! Kippis! Kuuletteko Ämmäkosken huuruista pauhinaa? Kippis! Kuka räjäyttikään Kajaanin linnan ilmaan?
Tammikuulla 1914.
Uistelemassa…
Syttyy uistelemisen intohimokin ihmisessä, aivankuin muukin himo. Ei muka löydä rauhaa ennenkuin saa halunsa tyydytetyksi.
Olen jo monena iltana vetänyt uistinta kotivesilläni ja melkein joka kerralla kauniin hauvin saanut, joskus kaksikin, ensi-iltana neljäkin, mutta viime päivinä on saalis vähentynyt: ei tokase pyhässä Leppikannan nokassa, ei nykäse Niettuskarin kupeella, ei nielase Luvalaisniemessä eikä kajoa salamyhkäisessä Kullanperässä. Terävästä niemestä en näy saavan odotettua lohta koko kesänä ja Jalonniskassa nujuaa muita kalamiehiä. Oraviselkä on täynnä luotoja ja salakareja, en lähde sinnekään uistintani pohjaan tartuttamaan. Kirkonkylän moottorivesistä taas ei milloinkaan mitään saa. Haluttaa siis tuoreempaan paikkaan, johonkin sopukkaan, jonne eivät muut kehtaa soutaa tai josta eivät monet tiedäkään. Sellainen sopukka on Kylmälahti, nimeltäänkin poistyöntävä tienoo, autiudestaan mainittu.
Hotaisen hätäisesti iltakeittoni ja voileipä kädessä laskeudun juoksujalkaa rantaan, jossa "Simpukka, vedenpäällinen torpeedovenheeni", punaisine laitoineen ja viheriöine airoineen, kalakirveineen ja kela-uistimineen lähtövalmiina minua jo vuottaa, kelluen itätuulen lietsomassa aallokossa. Hyppään venheeseen, istuudun peräteljolle huopaamaan — venonen kimpoaa hyvin pystynokkaiseksi — ja samalla jo lasken uistimeni. Tuuli viepi venhettäni hyvää vauhtia, ei ole tarvis paljoakaan huovata. Sivuutan saaren pään ja äärimäisen luodon ja liuvun Vuonanientä kohti. Samalla jo jännityksissä odotan, milloin tokasee… On tämä ihanaa, vapaata, hiljaisuus ympärillä juhlallinen, ei mökiltäkään kuulu risahdusta; lehmät rannalla seisovat savullaan, märehtivät mylähtelemättä, töllöttävät sivu liukuvaa venhettä, sinertävä katajainen ja sammaleinen sauhu suikertaa, tuoksahtaa kodikkaasti sieraimiin ja huljuu tuulen painamana kauvas yli läikkyvien vesien. Aurinko on tulipunainen, sitä saattaa katsoa sekunnin vasten keträä, mutta silmä huikenee sen väkevään punaan. Nyt se jo painahtaa puoliväliin metsän reunan taa… soljun sivu niemen ja näen taivaan pommin putoavan etäisyyteen; odotan että nyt, nyt "vedenalainen" tokasee, mutta — eipäs tokasekaan, lieneekö myöhäistä vai varhaista, mene tiedä kalavaltakunnan illallistuntia.