Alan painua pitkin Kylmälahden oikeanpuoleista rantaa, huopailen kaarteet ja myötittelen poukamat, ulkoudun karisärkkäisten niemien kärjissä, ihmettelen lahtien salaperäistä hiljaisuutta, kummastelen käkkyräpetäjiä, vehmaita koivikoita tai peloittavia puunjuurikkaita rämeikkörannoilla. Soljun, soljun tuulen tuutimana, etäännyn etääntymistäni sieltä, missä kotini torni kohoaa, näen enää vain siintävän saaren, mutta pian sekin häipyy epämääräiseen himmeyteen heinäkuun viime päivien hillityssä yössä. Tämä on vielä sydänkesää, mutta hienon hieno syksyn ensi tunnelma verhoaa vetten vaiheet, maisemain ääriviivoilla heijailee surunsuloinen syyssuven ilmanimpynen, joka heiluttaa silkkistä liinaansa jäähyväisiksi orpanalleen kevättärelle, joka on — matkustanut ulkomaille… Koko luonnon täyttää ikäänkuin kaihoova henkäys: pian, pian, ihmislapset, ettekö muista, kuinka lyhyt on Pohjolan kesä?
Ja minäkin kysäsen itseltäni, mitä minun muka pitää tehdä pian? Enkö jo kesän alkaessa tuntenut sielussani etten saa nauttia kesästä kyllikseni, että se minulta kuitenkin otetaan ennen aikaa pois? Että vaikka kuinka kiiruhtaisin, riehuisin, rientäisin, kuokkisin, kylväisin, tervaisin, ottaisin aurinkokylpyjä tai hautoisin jotakin kirjallista työtä, niin se kuitenkin minulta riistettäisiin ikäänkuin väkivallalla, riuhtasemalla ja aivan liian aikaisin? Ja juuri sentähden olen jo alusta pitäen asettunut sen suhteen, Suomen kesän suhteen, välinpitämättömälle, puolittain ivalliselle kannalle. Kuta romantillisemman kesäkuvan näen, kuta kukoistavamman vihannan lehdon, kuta kauniimpaa kesäkukkaa käsissäni käyttelen tai napinläpeeni kiinnitän — tässä äärettömässä ihmistyhjyydessä — sitä syvemmän surun tunnen ja sydämen pistoksen. Elämäni muka haihtuu turhaan, tulematon tulevaisuus ja menneet mahdollisuudet katoavat iäksi… vuosi vuodelta… kesä kesältä — niin, varsinkin kesä kesältä. Tunnen nuortuvani kesällä ja kuitenkin! se on minulle vain surunsuloinen nuoruuden muisto…
Oh, näinköhän vain uistelija erämaassa ajattelee tai tuntee? Elkää minua säikyttäkö, antakaa miehen olla, antakaa kesäisen yötuulen ajella hänen pientä simpukkaansa pitkin Kylmälahden loppumattomia aaltoja! Täällä on hyvä olla, täällä ei kukaan kysy mitään, täällä ei kukaan välitä siitä kappaleesta, jonka nimi on ihmisen sydän. Kultauistimeni! sinä olet näitten vesien soutajalle monta vertaa tärkeämpi esine kuin jonkun henkisen erakon sammuva sydän…
Tuuli purttani tuudittelee. Soljun, soljun, kaartelen kaarteita, toisinaan tartutan uistimeni ja lasken uudestaan järveen, arvailen rantojen syvyyksiä, varon ryönäköitä ja ryteikköjä. Pimenee hiukan, pilvi varjostaa koko taivaan; ei nykäse — eihän peijakas tokase? Tämäpä nyt, tämäpä nyt vasta, ajattelen itsekseni, eihän täältä saa ahvenen lönttiäkään, vaikka Vuona-Ukko niin on kehunut? Vuona-Ukko, ainoa naapurini, souti mennyt-viikolla ja kehui Issin, vanhan kalakorpin, täältä, juuri tältä Kylmältä lahdelta, siepponeen kymmeniä haukia. Ja vielä minkälaisella uistimella! Iänikuisella rapalusikalla! Miksi ei siis minun uistimeeni tartu? Minullahan on lapualainen, uusi, kirkas kuin aurinko, uljas kuin kotkan kynsi.
Mutta ei tokase vaikka kuinka taiteellisesti vetelen ja vaikka liuvun hiiren hiiskumatonna. Miksi? kysyn yhtäkkiä ja säpsähdän. Lempo tietäköön senkin Israelin, vanhan kalakaijan ja vesivelhon kompeet? Se on kenties pilannut uistimeni, pilannut täksi yöksi? Kehveli tietäköön, ettei hän nytkin, ukon kopilas, piile vesakossa tämän lahden rannoilla ja sieltä paraikaa loitsi minun kalaonneani? Minä alan uskoa, alan kuin alankin uskoa… että niillä, noilla lappalaisten jälkeläisillä, on perintötaikansa, joita ei sivistynyt ihminen arvaa. Ja kun ei tokase, niin ei tokase ja — jos tokaseisikin, niin kaippa ei tarttuisi.
Ja mitä tämäkin merkitsee? Taskukelloni osottaa vasta kaksikymmentä vaille 11 ja minua — nukuttaa? Sekin on tietysti Issi-ukon lumoja — oh, mies-parkaa minua, joka olen joutunut ammattikalastajan lumoverkkoihin. Lapan uistinsiimani venheeseen ja heittäydyn Simpukkani pohjalle. Levähdän —. päättelen — siihen asti kunnes tuuli on ajanut keinuni tuohon kallioiseen salmeen, mikä siintää alatuulesta. Mutta ennenkuin nukahdan, mutisen vastaloitsuja Issille, uistimeni luulotellulle pilaajalle. Että:
Tursaan sydän ja seitsemän viisikantaa!
Vetten voimat irti ja hauvit pitkin rantaa!
Heli vei hop! nippa nappa nop!
Huomaan tosiaankin mutisevani ääneen ja naurahdan itselleni. Sitten vetäsen kalatakin ylleni ja makaan värähtämättä pää etuteljolla, pieksusaappaat pystyssä pientä mastopenkkiä vasten. Koetan olla mitään ajattelematta. Se on vain hermosto, joka toimii. Menköön! kuiskaa se, venheeni, minne vinkka vie, en kohota päätäni…
Lepään. Aallot korvaini juuressa loiskuvat, roiskuvat. Toisinaan loiskahtaa kovastikin, tunnen että joku ikäänkuin venhettäni pyörittelee. Tuutikoon! kuvittelen: Kylmälahden kyöpeli venhettäni, suuren lapsen saikin vihtahousu virpoakseen. Laulakoot ilman impyet väsähtäneelle lepovirsiä. Ihana on maata, ihana… kesäisessä hämyssä… tuulen liekuttamana… tuntemattomilla vesillä…
* * * * *