Havahdun siihen että rantarakka pauhaa korvaini juuressa ja kuun kiekko kalpeana heloittaa taivaalta. Simpukka on ajautunut vastarannalle. Alan huopailla ja lasken taas uistimen… Nyt? nyt?… mutta ei sittenkään. Pitäisikö lukea väkevämpi loitsu?
Isra— eli, Isra—eli!
Heitä pois se paha peli!
Kylmälahti on kavennut kapeaksi salmeksi, jonka toinen ranta kohoaa jättiläiskalliona, venheeni vierii ikäänkuin kaameassa tunnelissa… Tästä, ajattelen, vedän silmänräpäyksessä jättiläishauvin…
Ei! Mutta tietysti ne tulevat hauvit, minulla on luja usko ja vahva luottamus lapualaiseen lusikkauistimeen. Kunhan sydänyön hetki lyö, niin tottakai nähdään, kumpi voittaa: Issi ukkoko vai minä… Mutta jopa on valeperäinen sokkelo tämä Kylmälahden äärimäinen huippu. Täällä on hyvin kalaisan näköisiä kaarteita ja poukamia. Ranuat lumpeikoita, ulpeikoita, valkoisia ja keltaisia nuppeja hohtaa vesikalvossa ja toisin paikoin vesimansikkaa, rytiä ja limakkoa… Jos ei täältä lähde haukia tänä yönä, niin olkoon uistimeni kirottu! Tässä on kysymys vain minuutista, jolloin vedenalaiset suvaitsevat maistella…
Jo tarttuu uistimeni, mutta koukuissa ei ole kalaa, vaan ryönää. Lapan siimani teljolle ja puikkelehdin lumpeikon läpi rantaan. Raikas porina kuuluu metsän siimeksestä — korpipuro siellä pauhaa. Nousen maihin, hiivin kymmenisen syltä puron vartta, mutta salaperäinen hämäryys kammottaa, minusta alkaa tuntua että hetkenä minä hyvänsä kohtaan kontion, joka on ärhäkkä pennuistaan… ja minulla ei ole asetta — uistimella ei karhuja keihästetä. Palaan veneelleni, pistän tupakan ja luen voileipäkäärepaperistani maailman sotaviestejä: Amerikalainen amiraali Fix keksinyt ilmatorpeedon… Keksiköön! Mitä se minuun kuuluu. Kunpa keksisivät uistimenkaan, jolla saa kalan syvästä ja matalasta? Mutta siellä vain tappelevat…
Kello on 12. Jalkaini juuressa polskahtaa, sitten on taas kaikki hiljaista. Mikä syvä rauha! Tunnen olevani ikäänkuin maailman äärimäisessä solukassa — tänne eivät koskaan kanna maailmansodan pamaukset, tänne ei koskaan ulotu kulttuurin voimalaine. Eikä täältä minnekkään edemmäksikään pääse — tämä on elämän köydenpään solmu… Hiidet asuvat tuolla korkealla kalliolla, Ahti aallon alla, Vellamo auringon helteessä venytteleikse alastomana rantasiimeksessä…
Poimin ulpukoita venheeni keulaan. Viskaan kultauistimen, alan vetää hiljaa pitkin limakon laitaa, kello osoittaa 20 minuuttia vaille 1, ohut sumuhälvä kaartelee ympärilläni, aamuyön airut… Silloin! Yhtäkkiä käypi mieluinen värähdys koko hermostoni läpi ja tajuntani sanoo että uistimeen on tokaissut iso hauki. Heitän huoparit, alan vetää. Kokemuksesta tunnen että hauki todella on jättiläinen. Silmähdän väkäpiikkikirvestäni. Samalla hermostoni toisen kerran värähtää, mutta tämä täristys on epämieluinen. Silmäni on nähnyt että kaukana hämyssä siiman päässä loiskahti korkealle joku elävä, ja kädelläni tunnen että raskas paino löysäsi — uistimeni tulee typötyhjänä. En hämmästy, kaivan kiireimmittäin pienen viilan povitaskustani ja teroitan koukut. Ja alan vetää, hieno usvahuntu ympärilläni.
En tarvitse odottaa monta sekuntia: jo on taas kala uistimessa. Vedän hurjan riemastuneena, hauki tulee suu ammollaan kyntäen veden pintaa, isken — tempaus, ja hauki on venheessä. Pistän puukolla tapani mukaan (etten tekisi itseäni syypääksi eläinrääkkäykseen), irroitan koukun terävähampaisesta kidasta ja uistelen taas. Numero 3 — minä saan sen. Ne ovat vain noin parin kolmen kilon painoisia haukeja, mutta hyvä sekin, pääasia että saapi tuta uistimen viehätyksen. Ja niin otan lyhyessä ajassa samasta paikasta, aina uudelleen kaartaen, neljä haukea. Kuudes hauki taas pääsee ja seitsemäs ei ota tullakseen ensinkään. Tyydyn tähänkin saaliiseen, lähden palaamaan ja uskon saavani auringon nousussa vielä useitakin haukeja kotimatkalla. Mutta ihme kyllä: muualla ei tokase, vaikka rannat ovat ruohokoita, kortteikoita ja ryteiköitä.
Miksi en saa lisää haukeja? Syy on ilmeinen, Issi ukko makaa kuin kyöpeli Kylmälahden rantakarilla, pää kiinni nuotiossa. Minä karjasen sivu huovatessani: herätän ukon ja kysäsen: mitäpä miekkonen siinä? Hän haukottelee, on heräävinään, vaikka tiedän varmasti ettei ukko ole nukkunut koko yönä, kun on pannut kaikki voimansa "pilatakseen minun uistintani". Minä puhuttelen häntä mielinkielin: eihän minulla mitään kaunaa ole, leikillähän minä… Samassa huomaan Issin veneröttelön pohjalla aimo läjän ahvenia, mistä hän ne jo kaappasi? Ukko selittää että hän ne jo verkoista päästeli — kun ei nukuttanut. Ja on hänellä vielä kymmenkunnan verkkoa järvessä. Mutta onpas ukon venheessä iso haukikin, paljon isompi kuin minun saamani. — Uistimellakos te tuon? kysyn minä. — Ka uistimen roavolla, vastaa silmää vilkuttaen ammattikalastaja ja lisää: Oisi kai heitä saanut usiammankin, vaan nokat kun katkesi koukuista, pitää tässä aamun valjettua soutaa kauppiaasta koukut ostamassa.
Ähäh: ajattelen minä vaivihkaa: minun vastaloitsunipa taisi tepsiä sen verran että kilpailijalta katkesi koukun nokat! Tällä kohdalla lahtea juuri olin yöysdännä puoliääneeni manannut… en ollut aavistanutkaan että ukko oli niin lähellä, oli piillyt pimennossa, kun sivu huopailin ja vene oli hällä ollut pensaikossa — todellinen kalalappalainen, Kiannan "koitti".