Katselen hänen poikkinokkaista uistintaan. Se on vallan mitättömän näköinen: vanhasta lohiuistimesta kapeaksi viilattu ja hopeoitus tykkänään pois kulunut, ei luulisi sillä saavan sammakkoakaan, mutta ukko on sillä vetänyt jo kolmisenkymmentä haukea ikuisen verkostelunsa lomassa. Se on kalastustaitoa se, jota ei ole herroilla! Hän aikoo vieläkin kaventaa uistintaan ja uskoo sen siitään yhä paranevan… Jollei vaan minua eksytä? silmänsä niin vilkuttavat, vilkuttavat. Mene tiedä ettei vesivelholla housun taskussa ole parempaa uistinta? Tietysti ei ole, mitäpä hän siitä salaisi, tämä nyt vain kertomukseeni sopii, jotta käsittäisitte uistelijain mielialoja…
Me pistämme tupakaksi, tarjoan hänelle savukkeen ja ukko neuvoo minulle uistelupaikkoja, joita — sivumennen sanoen — en usko. Se minua kaivelee itseänikin että itse olen ilmaissut hänelle, mistä haukini tänä yönä sain ja millä tunnilla sekä että näytin hänelle uistimenikin, vieläpä selitin, mistä niitä sopii tilata. Eihän kalakorpille saisi lisäkonsteja neuvoa — omaksi vahingokseen, mutta minä olen aivan liian rehellinen näille naapureille. He eivät koskaan ole minulle yhtä suorat, ne juuttaat salaavat järjestänsä kaikki riistasalaisuutensa. Täkäläinen "Suomen kansa" on ammattikateellista väkeä — mutta olkoon: uisteluissani luulen kuitenkin näistä puolin hyvin puoleni pitäväni.
Kova aamuyön tuuli jo puhalsi, aurinko nousi valaisemaan mustia aaltoja, heleät rantakoivikot hohtivat kilpaa valkoisten hietikkojen kanssa ja minä — turhaan uistinta koeteltuani paluuretkellä — soudin voimaini takaa hyrskyjen halki aamuruskossa nukkuvaan kotiini. Pistin kalat säilöön, vetäysin saunakammiooni ja heittäysin lattiavuoteelleni. Tuuli yhä kiihtyi, aurinko nousi nousemistaan, koko mailma loisti häikäisevänä ja laineet saunaportaiden juurella pitivät iloista melskettä. Mitä kaipasin enempää? Rantasipi saaren luodoilla ruikutti, harakat nauroivat räikeätä aamunauruaan, suurten koskien jumalainen kohina järven takaa kantautui korviini.
Ihanalta tuntui sielussa muistella yksinäistä uistelusountiansa salaperäisessä, kaukaisessa Kylmälahden sopukassa…
Keväthauvit eli "Robinson" pyytämässä haukia rysillä…
Kalasaaren päiväkirjasta.
Näytteeksi millaista proosaa se elämä oikeastaan on…
Onpa tämä kummallista ja satumaista ja seikkailurikasta kaikessa erämaan yksitoikkoisuudessa:
Sinkahuttaa itsensä saareen juuri pahimoiltaan, kun kevätjäät päivä päivältä, tunti tunnilta löyhtyvät eikä voi tietää milloin jää pettää, jos vielä salmen yli pyrit eikä myös osaa laskea, kuinka monta vuorokautta sama murtuva sulku pitää miestä vankina.
Eikö siinä kylliksi elävältä hautausta että asuu Turjanlinnassaan?