Kuka käskee paeta Pakolasta Piilolaan?
Ne viisi rysääkö, jotka tänne olen virittänyt tulvavettä vuottamaan?
Nälänhätäkö kirjailijan perheessä?
Mutta minullahan on parikymmentä reikäleipää eväinäni.
Ei se siis ole suoranainen ruuan puute, joka isännän heitti yli salmen. Vaikuttimena mokomaan majanmuuttoon täytyy olla muuta. Ja epäilemättä onkin.
Onhan saari, johon itseni kelirikon päätepäiviksi olen teljennyt, lapsuuteni ikituttu, ikirakas ja iki-ihmeellinen saari. Sillä on ääretön vetovoimansa vielä nytkin, kun jo ensimäiset hopeahapset miehen ohimoita kiertelevät. Kun sitä lähestyy — tätä saarta — niin tuntee muuttuvansa takaisin nuorukaiseksi ja saari muuttuu nuoruuden lemmityksi.
Täällä on vapaus. Täällä saat tehdä mitä ikinä haluat! Mitä korkeaihanteellista hyvänsä — vaikkapa viettäisit rukouksissa yösi päiväsi polvillasi majasi katolla nauttimatta muruakaan maailman makeisista; tai mitä hullutuksia tahansa — vaikkapa pudottaisit itsesi alastomana läpi uuninpiipusta ja näytteleisit pirua. Ei kukaan sinua täällä arvostele, sillä täällä ei ketään ole eikä tänne pitkään aikaan ketään tule. Täällä on ihminen yksin, ypöyksin.
Sanoin että saapi tehdä mitä ikinä ilkiää — se on totinen tosi — saapi kirjoittaakkin mitä vain tahtoo, viitsii ja osaa, saapi kirjoittaa tätä saaren päiväkirjaa, sillä se tehtävä sisältyy ehdottomasti kalasaaren ikuisiin huvituksiin, yhtähyvin sen vapaisiin korkeaihanteellisuuksiin kuin sen herttaisiin hullutteluihin. Kustantajat ja kirjailijat ja kirjallisuudentutkijat voivat ehkä kysäistä, mikä on saaren päiväkirjan tyyli, laatu ja mittakaava? Hyvä Jumala sentään. Minähän sen tiedän, joka tätä kirjoitan. Meillä ei täällä erämaan saaressa ole koskaan seurattu mitään, mikä haiskahtaisi estetiikalle. Me olemme ottaneet tyylin männynoksien heilunnasta, sisällön hiljaisuuden sävelrikkaudesta. Jokainen aallonloiskahdus saaren rantaa vasten, jokainen kuikan huikaus ulapan äärillä, jokainen kalan pulahdus tyynessä vedessä — on meille "taiteellisen muodon" kuiskannut.
Mitä merkitsee kompositsiooni? Elämästä ja äänistähän vain on kysymys, oman sydämen sykinnästä ja mielialojen lennosta ja vaihteluista. Kompositsiooni? Kiitoksia paljon, mutta me, saaren päiväkirjailijat, emme tarvitse mitään kompositsioonia, sillä sekä hengelliset että aineelliset asiat ympärillämme ovat ikuisessa sekamelskassa — me puhuttelemme yhtähaavaa jumalia ja ihmisiä.
Runous ja proosa! Ei missään mailman sopukassa vastakohtaisuudet niin soinnu yhteen kuin tässä sydänmaan saaressa.
Oh, suuri Jumala! Kello on jo 10 illalla, olen sytyttänyt kynttilän ja istun tässä isävainajani vanhassa kalatuvassa — jokainen esine täällä, mitättöminkin, muuttuu sielussani pyhitetyksi, yksin tuo puinen kynttiläjalusta, jonka kyljessä paistaa isävainajani nimikirjainleikkaus ja vuosiluku 1901. Onpa siinä päivämääräkin, jolloin mestari sen on tekaissut — 7/10 — siis lokakuun 7 päivänä. Taivas ja taivasten taivahat! Kuinka hyvin ymmärtääkään se, joka on ollut tässä saaressa lokakuun pimeiden myrskyjen vankina, nuo yksinkertaiset numerot 7/10. Juhlalliset, sielukkaat, hieman kaameat kuvat nousevat silmiini… Mutta minä en tartu nyt niihin, siunaan vain sitä iltaa 15 vuotta takaisinpäin, jolloin armas isäni kalapuukollansa vuoleskeli tuon neliskulmaisen jalustan, jolla nyt, tänä hetkenä, hänen nuorimman poikansa puhdekynttilä hohtaa.