Oi vanhan tuvan tummat nurkat, joihin ei kynttilänpätkäni tuike lankea, siunatut, siunatut tekin olkaat, sillä teidän varjoissanne leikkivät rakkaiden vainajain jumalaiset haamut — pyhän poikani ja poistemmatun isäni. Molemmat te iloitsitte elämästä, nautitte siitä enempi kuin usea meistä — miksi, ah miksi Jumalan ankara käsi teidät armottomasti kuristi? Jumalani, Jumalani, sinä todellinen Jumala, minä kysäsen Sinulta vielä yhdennellätoista hetkellä: miksi sen teit??… En syvenny vainajain palvelukseen, olen terve ja tiedän että ihmisen on turha kurkistaa toiselle puolen haudan. Sitäpaitsi — nythän ei ole syksy, kevätkuulaus hohtaa sydänyölläkin ja eri äänensävy on koskien kohinassa, joka ulomman salmen toiselta puolelta korviini kantautuu. Se on kevään riemukas soitto, intohimon temmellyksen kaihoinen kajahdus.
Mutta, miten onkaan ensi yritykseni mennyt? Sydänpäivällä minä tänne saavuin. Sukset allani, keksi kädessäni, sinertäviä jäitä. Siunattu Turjan salmi! Vaikka sen molemmin puolin murjottavat normaalit rantaporeet, niin sen jääsilta on paljon varmempi kuin muissa salmissa. Kirkonkylän salmea on jo viikkokausi venheellä soudettu, tuossa, toisella kupeellani leviää salmi, joka myös on puoliksi auki, jään repaleita ajelehtii kaikkialla, tuuli survoo ja surmaa suurta ulappaa, kaikki karien ja luotojen ympärystät ovat "poltetut", mutta kas: Turjansalmi yhä miehen kantaa, miehen raskastaakkaisimmankin selkäänsä ottaa. Vielä eilisiltana sipsutteli vaimoni perässäni tämän salmen yli, mutta tänään en enää ketään mukaani ottanut. Olin arvannut oikein: saaren rantaporeen lieve murtui, mutta ehdinpä piimäpäärärineni, keksin varteen nojaten, juosta pitkin lankkua. Siinä seisoi valloittava Xerxes muonavarastoinensa onnensa valtakunnan kehäviivalla ja hävitti sillan perässään… Tuntui mukavalta! Leveä piimäpääräri oli kuin sotatoveri, jonka kera kävi helpoksi jakaa mailmasta erillään olon kohtalo. Kuului huikea huuto Turjanlinnan rannasta:
— Pääsitkö isä?
— Pääsin! pääsin! — hoilasin minä.
Se oli pikku tyttäreni, joka oli vahtinut ylimenoani. Olisin ottanut hänet, kahdeksanvuotiaan liinakkoharjan, emännäkseni, mutta en kahdestakaan syystä uskaltanut: rantapore ja kostea kalatupa.
Huomenna, ajattelin, kun saan tuvan tänään lämmitetyksi, otan tytön, jos jää vielä kestää. Mutta heti saaren suojiin päästyäni alkoi sataa hurjasti vettä. Panin piipun savuamaan. Keitin suloiset tuliais-saijut vanhalla mustuneella "sinisellä pannulla", johon yksistään luotan kuin taikakaluun. Pilkoin halkoja. Tunsin joka minuutti ikäänkuin nuortuvani. Sain jättiläisvoimat kantaessani sahurien jättämät hirsikaljut rantaan ja tekasin pitemmän sillan rantaporeen yli. Kaiken varalta, ajattelin, ehkäpä illalla hiivin kotiin. Mutta en mennytkään. Turhaan minua kotoa suurella huudolla huuhuttiin riisiryynipuurolle. Kestinpäs kiusauksen! En mennyt myöhän tullenkaan, sillä sakea sumu peitti koko salmen ja kulku saattoi siinä suhteessa käydä vaaralliseksi. Vinha itäetelätuuli viipotti sumua, ajaen sitä kuin pakenevaa armeijaa pitkin sinistä jääkenttää. Vain toisinaan vilahti kotitaloni ylikerrosta, tyttöseni ja vaimoni huutelivat hyvät-yönsä, seuraavassa hetkessä kaikki peittyi sumuun ja yöksi alkoi sataa vettä.
Se kai merkitsi että saarivankeuteni oli alkanut? Kuitenkin — huomenna uhmaan koettaa yli jään, jollei rantaporeen lieve murru, jossa tapauksessa palajan uiden saareen.
Mutta nyt täytyy kirjoittajan ilmoittaa että häntä väsyttää — hän on tehnyt päivän kuluessa monenlaista ruumiillista työtä, jolle ei tässä ole tullut merkityksi asianmukaista luetteloa. Siispä ajatuskin katketkoon. Kello on pian 11. Kohina käy saaren männikössä, jäät valittavat, oudot linnut huutelevat…
Herrasiunaa! Enhän olekkaan ypöyksin, kuten alussa väitin. Onhan saarella oma poroni, joka eilen tepasteli leipäkonttini jäljessä ja on sangen tyytyväinen että saapi asua ja elää isännän kanssa kahden kesken. Se rakas tevana! Se tulisi ihan sisään, jos päästäisin.
Kuitenkin pidän viisaimpana paneutua yksin sänkyyni ja poro uinukoon sammal vuoteella. Kunpa se vain ei menisi rysiini haukien asemesta, jotka vielä eivät näy olevan liikkeessä. Pari haukia tosin on saatu ennen tänne asettumistani.