Mutta huomenna — huomenna! Mitä saanenkaan kokea minä, erakko, huomenna?
17:s päivä toukokuuta.
Taitaa olla 17:s päivä, sitä ei koskaan varmasti tiedä täällä saaressa, jonka kalenterit ovat neljättäkymmentä vuotta vanhat.
Heräsin kello 5 aamulla kevätlintujen lauluun — outoja lintuja oli piipitellyt sydänyölläkin akkunani alla — ja muistin heti missä olin. Oikeastaan en muistanut, vaan ymmärsin, sillä yhtä ainoata kylmän väristystä se oli ollut tämä lyhyt yöni, kuten odottaa sopii talven jäliltä kerran lämmitetyssä tuvassa, jonka hataraa seinää vasten idän myrskytuuli jääulapan yli pyyhkien puskee. Mutta kokemuksesta tiesin että joka ensi yön elävänä pärjää, se jo toisen yönsä nukkuu kuin Jumalan kukkarossa. Kuinka monesti olinkaan vuosia takaisinpäin kevätkylmässä tai syysjäillä hiipinyt tähän samaan saareen, pilkkonut polttopuut, pistänyt räiskyvän honkavalkean tulipesään, lämmittänyt patjat ja nukkunut onnellisesti kuin paras metsärosvo. Kerran talven pahimmalla pakkasella olin suhauttanut tänne pitkin jääulappaa suksiporolla lumia katoilta lapioimaan, vaan kun sitten työni tehtyä olin yrittänyt haukata laukkuuni pistettyä voileipää, en ollut saanutkaan suutani auki — pakkanen oli sen jäätänyt kiinni. Oli ollut hiidenmoinen nälkä ja varmaan mies oli näyttänyt hiukan koomilliselta nenänsä alla voileipä, jolta "sisäänpääsy oli kielletty". Räiskyvä honkavalkea vihdoin oli sulattanut kalkkareisen partani enkä luule vangillekaan paremmalta maistuvan veden ja leivän kuin minulle sen voileivän, jonka purin jääkynttiläin ja pisarain sekoituksella.
Huomaan taas puhuvani entisyydestä sensijaan kuin pitäisi puhua tästä aamupäivästä, tästä toukokuun seitsemännestätoista. Pardon messieurs et mesdames!
Siis jatkakaamme kevätaamukuvaa.
Huomasin että puun latvat vain hiukkasen heilahtelivat ja aurinko vaivihkaa kurkisteli pilvistä. Raikas tunnelma valtasi minut, hyppäsin pistämään tulen hellaan ja sinisen pannun ralliin, venyttelin vielä jäseniäni vuoteen "lämpimässä" kuten laiska iso koira, sitten otin aito kneippiläis-mylleriläis-hindhedeläis-hierontapesun karkeimmalla pyyheliinalla, "jotteivät verisuoneni kalkkeutuisi" — ja jo kello 6 aikaan olin valmis mies menemään rysilleni.
Sinne on parin sadan askeleen matka "Roobinpojan majasta". Yli kanervikkokumpareiden, läpi männikön vetää polun-haisku. Siellä, suipon niemekkeen kaareutumassa, lepää lempeä lahdelma, jonka rantama kasvaa heinää. Tämä talven tainnuttama rantaheinä, jonka päälle kevättulva kiipeää, on mieluinen uiskentelupaikka kuteville hauveille. Ja siellä ne ovat rysäni…
Mikä suloinen tuores taulu, jota ei kukaan taiteilija maalaa! Mäntyjen ja vielä alastomain koivujen välitse välähtelee teräksen valkoinen kimmeltävä läikkä, jota Pohjolan anivarha-aamun valo raikkaasti suutelee. Tuon kimmeltävän läikän takana makaa sinimusta jäämassa, mutta taustana kaukainen korpi. Lahorastas laulaa, pauhaavan Niskakosken nielussa huutaa kuikka. Ja kevätaamun viehkeä valo ei satu ainoastaan tuulen suojassa sileilevään vedenpintaan, se osuu myös väkevästi rysiin, noihin omituisiin, nerokkaisiin, komeihin, salaviekkaisiin vehkeihin, jotka ikäänkuin kuuluvat Suomen kevätmaiseman välttämättömän hyvän ja pahan ilmiöihin. Kuinka kaunis seitsemine vanteineen se onkaan tuo vedenpeikkojen valoisa tyrmä kaksinkertaisine portteineen, joiden kautta on äijä mennehiä, ei paljon palannehia. Vaikka pitäisin ihmistä (itseäni) kuinka suurena väärintekijänä luomakunnan suhteen, väitän että tämä minun poukamani olisi suorastaan ruma ilman noita säännöllisesti pingoitettuja haukirysiäni. Ja yhtä välttämättömät kuin ovat rysät tähän tauluun, yhtä kaunistava on pieni, punalaitainen venhe, joka keveällä kädellä on nykäisty heinärannalle. Se on todella Simpukka, Vuokin rannoilla aikanaan rakennettu "vedenpäällinen torpeedovene". Mutta mitä tämä kaikki silmänkorukaan vielä olisi, jollei ihmisellä, joka aamun häikäisevässä valkeudessa sitä lähenee, olisi — vedenpitäviä pieksusaappaita. Se on puolet kevään kultaa. On ihanaa kaahlailla kylmässä vedessä täydellisesti kuivin ja lämpimin jaloin ja lyödä lynnähytellä kirveen hamaralla rysäseipäitä kiinnemmäksi pohjaan. Ja lorun lopuksi: mitä olisi vielä edellämainittu kevätesineluettelokaan, ellei tämän kaiken kaupanpäällisinä ukko ylijumala uittaisi näihin kauniisiin, valoisiin vankikopperoihin kullanruskahtavia, pitkäpäisiä, jollottavia veden koiria — haukia.
Oikein minä nautin siitä että taaskin muuan suuri vedenvonkale uinui perimäisessä tyrmässä ja töykkäili tuon tuostakin tyhmistyneenä sitä peräsuolta, jonka reijän yksistään ihmisen nero kykenee avaamaan. Töyki vaan, pukkaa nokallasi — minun olet kuitenkin.