Oh, me olemme kai satujen syöjättären sukua! —
Päivän päätapahtumat ovat seuraavat: Rantaporesiltaa pitkin keikuttuani keksin varassa — se oli noin 7 metrin pituinen, tekaistu parista pyöreästä puusta ja minä olin yhtä ylpeä tästä kuin Caijus Julius Caesar sotasillastaan — kuljin onnellisesti salmen yli hiihtäen — ja totesin että Turjanlinnan puoleinen jäälaatta oli kovempi kuin saaren, jolla puolella ilmeni heikko kohva ja salaisia avannoita. Saavuin kotirantaani kello 7 juuri kun lapseni heräilivät ja lasten äiti pyristeli vastassa aamusuudelmaa anoen kesäparvekkeella. Tulva ja yömyrsky oli saunalaiturista kiskaissut paksun honkapölkyn, jonka siis kytkin kiinni kuin karkurikoiran. Kymmenen minuuttia astumiseni jälkeen manterelle näin perässäni valtavan keväisen ilmiön: koko järven jäätanner liikkui! liikkui! Pelolla ja vapistuksella seurasin, luistaako se tykkänään pois (en olisi vielä tahtonut avovettä). Sen edessä näyttivät murtuvan kaikki esteet. Mutta liikkumista kesti vain minuutin verran, pari metriä oli massa siirtynyt. Se oli vääntänyt rantaporesillat vinoon ja siitä päättäen että kotirannan rantapore oli kaventunut, laskin saariporeen päinvastoin levenneen. Jos niin oli käynyt, niin oli takaisinpääsyni uhanalainen.
Kiiruhdin siis kovasti paluutani, minulle eivät maistuneet paistetut hauvit eivätkä sotakalliit kahvit ja mukaani tempasin 8-vuotiaan tyttäreni, joka hät'hätää oli saanut silmänsä auki. Meillä oli kontteja ja peittoja kantamiin asti ja meitä saattoi itse emäntä ja palvelustyttö, jotka hädintuskin pysyivät pystyssä liukkaalla jääkentällä. Se oli juhlallinen pieni karavaani, jonka etukameelina (yksikyttyräisenä tuohikontteineen) koikkelehti tämän kirjoittaja, romantillinen rysäherra, Robinson Crusoe.
Onnellisesti me aamutuulelmassa luovimme saaren puolelle, mutta paha aavistukseni jäätanteren vaikutuksesta Caesarin sillanrakennukseen oli puolittain oikea — poresilta oli vääntynyt sijoiltaan ja välimatka todella väljentynyt. — Mutta minun täytyy sinne päästä vaikka uimalla! pääsi mölähdys yksikyttyräisen kameelin kidasta: Enhän, hyvät ihmiset, voi jättää vuokkilaista torpeedovenhettäni enkä rysiäni ajojäiden murskattavaksi. — Jääköön tyttö pois.
Meidän pulamme loppui kuitenkin vielä tällä erää verrattain edullisesti: Robinson Crusoen onnistui keksiä uusia yhtymäkohtia kaukaisinten rantakivien ja rantaporeliepeen välillä ja niinpä me — joka silmänräpäys peljäten liepeen murtuvan — toinen toisemme jälkeen keikutimme itsemme yli poreesta. Ihminen todella ei ole luotu kukkopojaksi, pyöreällä yöpuulla kävelemään.
Surkeata oli katsoa miten 8-vuotias tyttöni, jolla oli jaloissa liukkaat pieksut, kulki pitkin isänsä rakentamaa siltaa. Olisin hänet tietysti kantanut, mutta tyttö on leivänsyömäri ja painaa paljon — enkä minä ensinkään voinut luottaa Luojan armoon että Hän antaisi jään reunan kestää isälle ja tyttärelle yhtäaikaa, koska sama Herra tänä aamuna näytti eroittaneen miehen ja vaimonkin toisistaan. Tyttö oli aivan kalpea ja näytti tuossa tuokiossa kadottavan viimeisenkin itseluottamuksensa ja minä seisoin kurottautuneena niin lähelle kuin mahdollista joka silmänräpäys valmiina polskahtamaan veteen pelastaakseni tyttöni, jos hän putoaisi. Tyttö seisoi mustan syvyyden keskivälillä saamatta tuskin jalkojaan enää irti ja vapisi kuin haavan lehti. Sellaisena en ennen ollut reipasta tyttöäni nähnyt.
— Et saa pelätä! komensin minä, vaikka itse jo aloin kadottaa toivoni lapsen suhteen — vielä pari askelta ja minä otan sinut syliini!
Mitenkä hän vihdoinkin lipui luokseni, en tiedä. Helpoituksen huokaus pääsi meiltä kaikilta ja riemukkaasti me kannoimme kontit ja piimäpäärärit ja isomahaisen mustikkapullon saaren vanhaan tupaan. Saattajat hiukan naurahtivat huusholliani, tekivät erinäisiä siivouksia — ja niin jälleen erosin kotiväestäni. Tyttö se vain nyt jäi toverikseni ja entuudesta oli porohärkä, joka hölmäili perässäni leipää kerjäten missä ikinä kiertelin saaren rannoilla.
Nyt minun ei enää muka tarvinnut keittää eikä tiskata — pikku emäntäni sen oli tekevä. Minä sain pistää tupakaksi, kirjoitella tavallista enemmän, karsia puita ja hakkailla halkoja — työtähän kyllä riittää tässä matoisessa mailmassa. Rysillä käydessämme saimme samasta rysästä kuin ennenkin kaksi haukia, joista toinen oli noin 5 kilon painoinen, sangen lihava ja kaunis konkale. Olisin sen heti kavannut, mutta suolavesiastiaa puuttui ja sentähden päätin tavalla tai toisella toimittaa hauvit toiselle rannalle tai pyytää huutamalla kala-astian. Mutta tuuli oli tuima, huudot häipyivät, vesisade pieksi tuontuostakin jäälauttoja, sohina ja kohina oli sotainen ja me kyyristyimme kuni varpuset tyttöni kanssa eväittemme turviin. Meillä oli juhlapäivällinen — riisipuuroa ja kuivaa lihaa ja mustikkateetä ja paksua piimää.
Me huomasimme syövämme ja juovamme vähintäänkin joka kahden tunnin päästä (onkohan saaremme hyvin likellä napaa?)