Tuumani oli ollut nerokas, mutta palvelustytön uusi keksintö näyttäytyi käytännöllisemmältä. Hän huusi:

— Maisteri heittäisi tänne lakkinsa, niin solmitsen korvanauhat pullon ympäri ja maisteri saa onkia keksillä.

Avopäin minä nyt keikuin pyöreällä puukaljulla ja avoimena paistoi kai myös oma pääkaljuni. Piikainen sitoi kermapullon lakkiin ja — minä viipotin keksilläni. Enpä tottatosiaan monesti ole ollut sen kriitillisemmässä asemassa, luulenpa että lonkkani lotisivat, sillä kermapullon paino keksini nokassa oli hyvin petollinen. Keino sentään onnistui ja taivaan ja syvyyden välitse heijui "lentokoje" maihin. Vielä oli salonkikivääri, patroonalaatikko- ja kahvitötterö. Onnettomana piteli Betty varsinkin pientä patroonalaatikkoa kunnes minä keksin pyytää häntä pistämään sen kahvin sekaan. Nyt täytyi meidän kummankin tepastella hirvittävälle sillalle ja venyttää kätemme mahdollisimpaan pituuteensa. Se onnistui elämän ja kuoleman varjon vaiheilla. Kunnes tavaranvaihdon lopetti kaksi kalaista, jotka juhlallisella läiskäyksellä putosivat hovineidin hameen juureen. Hyvät ystävät ja kylänakat, kysäsen vain sivumennen: onko kukaan kuolevainen nähnyt rysistä saatujen, vihtaan kytkettyjen haukien lentävän niin ja niin monen solmun nopeudella? — — — Enpä jaksa selostaa rakkaan aviopuolisoni kaikkia lähetyksiä. Illalla kello 8 hän tuulessa ja sateessa itse vielä viimeisen kerran pyykkäritytön ja monestimainitun hovineidin seurassa saapui rantaporeellemme, jonka reunassa onnellinen Roobinpoika hänet vastaanotti "vedenpäällisen" varassa, sillä viimeinenkin silta-arkku oli auttamattomasti hävinnyt.

Venheellä toimme saareen manteren monenlaisia herkkuja, jotka tällä saarella eläjästä haiskahtavat puolitroopillisilta — hernerokka, paistettu nauris, voilautanen, riisipuuro ja kirnuhuito.

Lausuimme lopulliset hyvästit siinä rantaporeen reunalla. Ilma yhä pilautui, myrsky ulvoi, sade pieksi jäätä, sohisi, kohisi ja — oli viiltävän kylmä.

Mutta täällä sisällä, tässä ikivanhassa tuvassa lepattaa taas kynttilän pätkä ja suloinen rauha vallitsee täyden vatsan ohella. Pikku emäntäni jo nukkuu ponnistustensa jälkeen. Yhdessä olimme käyneet vedellä, yhdessä tyhjentäneet hellatuhkat. Kirvestä oli herra Crusoe heilutellut rasitukseen asti. — —

Seuraava päivä.

Käteni, jolla tämän kirjoitan, haisee kalalle. Olen näet teurastanut suuren, suurenmoisen hauvin, jonka aamulla sain parin muun pitkäpään seurassa. Olen sen suomunnut, siivonnut, halkaissut siltä selkäruodon (takomalla kivellä puukon hamaran päälle), suolannut ja lopuksi kavannut. Esi-isien kalahenki on miehen vallannut. Ei kukaan häntä ole neuvomassa, mutta vaisto sanoo, miten tämä kaikki on tehtävä. Ei ole samantekevää, mistä puusta esimerkiksi vuollaan ne tikut, joilla hauvin nahka peijitään ikäänkuin porontalja. Mänty antaa pihkan maun. Pitää käyttää kuivaa koivua. Luultavasti pihlaja, muinaissuomalaisten pyhä puu, olisi paras. Hiidenmoinen kynsikylpy siivota jättiläishaukia tuimassa kevättuulessa. Koettakaa itse, hyvä herrasväki, jollette usko, kuinka liukas ja rasvainen elementti on rysähauki. Siinä koetellaan sekä Fiskarsia että kauhavalaista. Saaren vanhat varikset — ne ovat varmaan 40 vuotisia tantteja, koskapa jo lapsesta muistan niiden tutun äänen — niin varikset, saaren harmajat tädit, ovat aivan hullauksissaan saaliistani. Kun ripustin suolet saunapetäjän oksaan, joutuivat ne aivan hypnoottiseen tilaan, sitä hullummin, koska ne juuttaat hyvin tiesivät että minulla on salonkikivääri tuvan seinällä.

Minulla on tapana, kun saan suuren hauvin, se jollain tavoin ikuistaa. Paitsi että sen mittaan metrimetallilla, joka aina on housuntaskussani, kaivan sarkatakkini povitaskusta siniliitukynän, ja piirrän hauvin kehäviivat tuvan ulkoseinään. Hauki tietysti pannaan kiikkumaan rautanaulaan, joka sovitetaan — horribile dictu — hauvin silmään. Jollei nyt joku usko että mainitsemani hauki siis oli 104 1/2 sentimetriä pitkä (alaleuvasta purston päähän), käyköön itse mittaamassa saaren luonnollisen kokoisesta valokuvasta 18:nnelta päivältä toukokuuta Anno Belli Totius Mundi MCMXVI. Sen painoa en tiedä, mutta minusta se tuntui raskaammalta kuin nuorin poikani Sotavalta, joka on hyvin lihava nallikka. Mutta hauki nähtävästi onkin nuorinta vesaani vanhempi, arvelen: puolisatavuotias.

Lopetan selostukseni tästä ukkohauvista lisäämällä että hälyytyksestäni sitä päivän kuluessa tähystettiin teatterikiikarilla "linnan" yläparvekkeelta. Ja sitten tuli linnan rouva hovityttöineen viimeisen kerran yli sinertyvien jäiden meitä tervehtimään — tietysti olin vedenpäällisellä veneelläni rantaporeen liepeellä taas heitä vastassa. Kohva jo pudotti — he hiihtää rapistelivat suksilla. Joka puolella väijyi musta sula…