Kummallinen sään tyyli muuten tänä päivänä. Paistaa hellittää paradiisin kirkas aurinko — luulisit sitä hyvää riittävän päiväkausiksi — mutta yhtäkkiä taivas pimenee ja koko maisema rapisee —. hirmuinen myrskykuuro pauhaa pääsi päällitse. Ja tätä vaihtelua kestää koko päivän: monia kymmeniä kertoja; enimäkseen tuulee ja sataa, ja varsinkin jos lähdet rysiäsi asettelemaan, suhahtaa sellainen vihurin vinkka, että kiität, kun pääset rantaan takaisin. Luonnollisesti tämä on mitä epäedullisin sää rysähauveille — niitä näyttää tulevan liian niukalti. Nyt, illan tullen — ennen auringon laskua — on ilma hiukan asettunut, aurinko paistaa, rantaporeet päilyvät, railoja ilmestyy, jäät sorajavat — ihanaa, ihanaa on kesän tulo Pohjolassa. Näet joskus oudomman linnun, otat pyssysi (vaikka häpeät) — jumalankiitos: lentävät lekuttavat pakoon. Eilen ahdistin paria sukeltavaista…

Liinatukka tyttöni puuhailee emännäntoimissa, yhden riisiryynivormun olemme jo tyhjentäneet, huomenna popsitaan toinen, aamiaiseksi söimme sen ruskean Esaun rokan, jonka eilen saimme emätalosta. Harmittelemme sitä että meillä on liian hyvät eväät. Pitäisi kokea muka puutetta, edes piimän — jotta olo tuntuisi seikkailurikkaammalta.

— Juo sinä tyttöseni piimää! kehoitan minä, mutta se iso pääräri päilyy yhä puolillaan. Se käy meillä melkein työstä tuo syöminen ja juominen. Kunpa ei Turjansalmi huomenna aukeaisi, jotta eivät runsaat eväämme menisi tyhjään.

Kello on 7 illalla. Nyt lähden iltakoentaan (on kahdenlaista kokemista: hengellistä ja aineellista).

— — —

Kello 10 samana iltana.

Aurinko juuri laskenut, lännen ruskot kuumottavat valjusti — ihana viileys heijailee yli repalehtavien, railoilevien jääkenttien — on vihdoinkin aivan tyyni ja puolen peninkulman päästä asti kantautuu korviin teirien soidin, tuo sorlehtiva, omituinen, kuni miljoonista lasisirpaleista syntynyt sävel, jossa on pohjatonta Pohjolan kaihoa ja salaperäistä aavistusta, kuni iankaikkisuuden unta tai vainajien korkeata veisua…

Olen kulkenut hiljaisessa jännityksessä ympäri saaren rantoja, en ole uskaltanut kajota rysiinikään, jotka liikkumattomina seisovat kylmässä vedessä, joka hohtaa kuin autuasten peili — totisesti myrsky on lakannut, luonnossa on tekeillä jotakin muuta kuin mitä se näinä päivinä on aikaan saanut. Kuinka ihmeellinen onkaan tuo kevätmyrsky! Monesti olen ennenkin kummastellut Luonnon selittämättömiä lakeja. Jumalako todella on kaiken tämän viisauden ja järjestyksen takana? Miksi myrsky raivoaa yhtä painoa siihen asti että suuret jäälautat katkeavat määrätyistä paikoista? Aivankuin sen, myrskyn voimakoneen, takana seisoisi Järjellinen Olento tarkastaen päivä päivältä voimapuhalluksensa vaikutusta! Ei vieläkään riitä, Hän tuumaa: annas kun avaan vielä muutaman tuulipussin, niin eivätköhän saa lähtönsä — Kiantajärven itsepäiset jäät. Ja Hän on avannut — kymmenen — kolmekymmentä kolme tuulipussia: ja nyt, tänä iltana vasta, Hän, Ukko Ylijumala, hattaroiden hallitsija, huokasee helpoituksen huokauksen, hymähtää tuhatvuotiseen partaansa ja sanoo: Nyt en enää puhalla, nyt panen vähän ilotulitusta ihmisille — täytyy muistaa niiden raukkojen huonoja hermojakin — ja: niin saamme mitä lämpöisimmän aurinkopaisteen. — Aurinko, anoppini armas, miljoonavuosien vanha muori, kaikkeuden äiti, — Hän sanoo: huollappas sinä nyt vähän tuota rämsänrantalaisten kevään tuloa, pehmitä nuo viimeiset jäät, joita minä viisi päivää ja yötä olen survonut.

Ja Ukko Ylijumala nukahtaa korkeaan sänkyynsä, sinisten uutimien taa — mutta tuo vanha Akka, Aurinko, jääpi meitä, ihmislapsia huvittamaan. Hänpä se huomenna Saaren erakon kapahauvinkin paistaa. Siinä toivossa ainakin minä, joka tätä kirjoitan, nukkumaan panen. Tyttöni jo nukkuu ja kynttilän pätkä lähenee loppuaan. Jäät ja vedet hohtavat männikön läpi, ei tule oikeata pimeyttä, teiret yhä kukertavat; poroni makaa sammalella ja märehtii…

Kuinka pieni molekyyli kaikkeuden kirkkaudessa onkaan se, jota ihmiseksi sanotaan?