Pohjan Akka, harvahammas
eli
19 päivä toukokuuta.
Lukija muistanee viimeöisen tarinani Ukko Ylijumalasta. Siihen uskoonhan nukuin ja luulin siis jotakuinkin varmasti herääväni mitä herttaisimpaan aamuauringon paisteeseen. Mutta mitenkäs kävi? Kello 4 aamusella havahduin mitä armottomimpaan tuulen tohinaan, seinät ryskyivät ja pauhu päälläni oli hirmuinen: tuntui että koko kalatupa pian lentää ilmaan. Tuvassa oli hornamaisen kylmä. Mitä, mitä peijakasta tämä tiesi? Hieroin silmiäni, kurkistin järvelle — laineita, laineita, mustia kuin kyykäärmeet, mutta mistä päin?
Viisi päivää ja yötä oli puskenut itäetelästä — nyt pauhasi myrsky suoraan pohjoisesta.
Silmänräpäyksessä ymmärsin yskän. Ukko Taivahisen nukkuessa oli Grossmutter Aurinko pannut toimeen suurpyykin pesun ja luovuttanut tehtävänsä Pohjan Akalle, joka siihen oli sattunut parahiksi. Pohjan Akka oli repäissyt auki suuren pussinsa ja alkanut pöllyttää, pöllyttää aivankuin untuvia ilmaan. Hän oli polkenut jalkaa, kiljunut ja sylkenyt sekaan, tanssinut kuin hullu piru.
Niin tuli Pohjan myrsky!
— Sinä lykkäsit jäitä pohjoista kohti — minäpä työnnän ne takaisin etelään! oli Pohjan Akka huutanut arvostellen nukkuvan Ukko Herran töitä. Minä puhallan koko kalasaaren pois sijoiltaan!
— Säästä, ilkimys, rysiäni! rukoilen minä, saaren vanki, mutta eihän tuo ruoja niitäkään säästä. Kalat ajaa hän hiiteen, kepit katkoo, jäitä paiskelee vasten vanteita…
Hyi horna! Tässä sitä nyt ollaan. Ei kysymystäkään soutaa vedenpäällisellä tuulessa. Akka, Pohjan Akka, pöllyttää pöllyttämistään valkoisia untuviaan — koko saari on peittynyt niihin ja jäätkin hohtavat lumivalkoisina. Ihmeellinen Ukko Jumala, joka ei herää vähemmästäkin myllerryksestä…