Mutta annas kun Hän herää, eiköhän anna kyytiä Akalle?

Ja annas kun arvon anoppi joutuu pyykinpesustaan: — pehmittää Pohjan
Akan peräpakarat. Pehmittääpä varmasti.

— Kuules, tyttöseni, sanon minä — havahtuen todellisuuteen — eiköhän keitetä päivän kunniaksi kaurapuuroa?

— Keitetään vaan! sanoo 8-vuotias loistavin silmin —

Ja me keitämme herkkuhuttua, hämmennämme yhdessä pataa ja lohdutamme meitämme ylönsyömisellä ja ylönjuomisella. Mutta Pohjonen yhä porottaa, lumia lentää ilmassa. Kello on 12 päivällä…

— — —

Kello 10 samana iltana. —

Pohjanmyrsky raivonnut koko päivän ja raivoaa paraikaa! On niin kylmä että vesi, joka tulvan takia sattuu joutumaan umpisolukkaan, johon ei tuuli pääse, heti jäätyy. Meillä on ollut tyttäreni kanssa täysi urakka pitää itsemme ja huoneemme lämpiminä, monta kertaa olemme sinisinä juosseet sisään tupaan. Kapahauki on heilunut tuvan ulkoseinässä aamusta alkaen irvikuvana koko saaritarkoituksellemme, sillä tällä rajuilmalla eivät veden koirat liiku, Pohjan vinkka katkaisee lemmenkin kuteet. Puolentusinaa kertaa olen hiipinyt rysärannalle vahtien etteivät jäät pääse särkemään laitoksiani — onneksi pieni niemeke ihmeesti suojaa aallon käynniltä, vaikka myrsky puskee täydellä voimalla. Jos tuulen suunta tänä yönä sattuisi kääntymään pohjoisesta länteen ja jäälautat irtaantuisivat Pesiön lahdelta tai Kurimon saaren rannoilta, menisivät kaikki rysäni nuuskaksi, tuskin löytäisin niistä siruakaan aamun tullen. Oi Ukko Ylijumala, hattaroiden hallitsija, heräjä, sillä kohta suuttuu Robinson Crusoe kevätidylliinsä. Kirves ja kuokka on heilunut tänään hänen kädessään, onhan saaressa pari pellontilkkua, jotka hyvä tapa vaatii kyntämään, vaan kun ei hevosta ole (peijakas ettei ole poroauraa), niin täytyy iskeä kuokalla, puskea lapiolla. Olen sitäpaitsi kaivanut maan uumenista kasvavain petäjäin jättiläisjuuria ja onpa ollut ankara leikki saada ne poikki rysäkirveellä, sillä leveäteräistä halkotapparaamme ei noin vaan mennä tylsyttämään. Halkohuoli tässä muutenkin kiusaa — elämän ensimäinen ehto näyttää todellakin olevan tulen lämmittävä voima. Puuta tosin löytyy runsaasti, mutta tuoresta halkoa on vaikea äkkiä saada polttokuivaksi.

Hirveässä myllerryksessä on järvi riepu ollut tänä päivänä ja pirut sitä piinaavat yölläkin. Ilmassa vonkuu ja akkunoissa vinkuu ja valittaa, rannoilla käy sellainen pauhu että päätä pyörryttää. Pieniä jäävuoria patoutuu maihin — jäätanner, jolla vaimoni vielä eilen hiihteli, on jo aamulla huilannut sivutsemme, mutta noin 500 metrin yhtenäinen jääkenttä eroittaa meidät vastapäisestä kotirannasta. Se rakas ihmislapsen oma koti! Turhaan olemme päivän kuluessa yrittäneet huutaa toisillemme — mahdotonta mitään kuulla. Huudon mitenkuten vaistoaa, mutta sanoja ei erota. Kevätpyykit siellä vain heiluvat nuorissaan niinkuin jättiläiskapahauki täällä. Kuitenkin —. heidän rantansa on suojattu pahimmalta puskulta — lieneekö maailmassa montakaan kotia, joka on arvattu rakentaa niin pohjoiselta varmasti turvattuun metsämäkirinteeseen ja kaarteeseen? Siellä rannalla nähtävästi ei aavisteta, missä mylläkässä me täällä olemme. Olemmepa, koiravie, aivankuin meren laivassa, joka on ankkuroitu — luotsilaivassa, jollei tullivahdissa tai majakassa tai mutaproomussa. Boulanger? Donner Wetter Pappenheim! Pellon kuokintani lomassa olen virkistänyt henkeäni lukemalla "Rauhan erakkoa". Se sopii hyvin yhteen nykyajan epäkirjallisen tilanteeni kanssa — niinkuin kapahauki, josta maininnut olen, roikkuu irvikuvana omista tarkoitusperistäni, niin myös "mailman rauha" on irvikuva nykyisestä mailman myllerryksestä. Lyhyesti sanoen: mailman sodalla on jotakin yhteistä sen Pohjan myrskyn kanssa, joka paraikaa repii ja uhkaa ihanteellisia haukirysiäni ja häiritsee kevätidyllin haaveilijaa — minua. Kiipeäisinpä tottatosiaan tällä hetkellä ylös sinne Tyroolin vuoripukkilaan tunnelijunia kiikaroimaan, vaan Kaitselmus on niin asettanut että mies, "Sodan sokko", viettää viheliäisiä vuorokausia Rämsänrannan yksinäisellä saarella. Kuitenkin on hauska tietää että tämäkin tilanne loppuu — kenties jo huomenna — — oi meitä ihmisiä, jospa me joka ikävässä muistaisimme valon ja varjon vaihtelua, niin jo siitä saisimme elämänuskoa!…

Kirjoittanenko liian ylimalkaisesti, pitkäpiimäisesti ja arkipäiväisesti? Herrajumala: nyt syttyi kynttiläjalkani ilmituleen ja koko tupa on kuin temppeli pyhän tuohuksen hohteessa. Lienee aika lopettaa päiväyksensä, sillä pikku emäntäni taas nukkuu ja bamusakahvini on jäähtynyt. O sancta Bamusa! Vielä on meillä muonaa moniaiksi päiviksi. "Laivakorput" tosin ovat loppuneet, mutta kymmenkunnan vesirinkeliä roikkuu vielä laipiossa. Piimäpöntöt ovat ehtymättömät — kiitos kotikullan kolmen lehmän.