Ei ole kukaan vastannut korvenkulkijan kiukkuiseen kysymykseen. Hänen jalkansa on vajonnut yhä syvemmälle rämeeseen ja puolittain kiroten on mies harppaillut yli rimpien ja tureikkohyölien. Sitten on hän jälleen tuntikausia tuudittanut tunnelmiansa noilla märillä, loppumattomilla lakeuksilla… Alakuloisesti on tuuli viheltänyt hänen korvissaan ja erämaan kelohonka on huoannut hänelle syvimmät huokauksensa. Suota ja jänkää, rytörämettä ja rimmikkoa, ikuista ikävää, ikuista lohdutonta laattaa, jossa lummelampi loistaa kuin kyykäärmeen silmä…
Hän, erämaan vaeltaja, on vihdoin väsähtyneenä viskannut konttinsa rämeen reunaan ja kallistanut päänsä sammalmättäälle. Mutta korkea kelohonka hänen päänsä yläpuolella on pitänyt kummallista huminaa. Mitä onkaan tuo honka tarinoinut? Ja mitä onkaan mätäs märkä maassa makaavalle haastanut?
Mies on herännyt, mutta ei ole tietänyt, onko se totta vai oliko se unta.
Nimittäin se mitä hän sisimässään tunnelmoi, kun honka soitti ja mätäs kuiskasi. Suomen suot muka kelpaavat johonkin? Että ne ainakin kelpaisivat, jos… Hän on häpsähtänyt omia näkyjään. Kultaisia nummikangastuksiaan kulkurimies tuskin muille kertoa rohkenee! Virvatuletko Suomen soilla kummittelevat? — Ei! Se on sittenkin ikäänkuin mahdollista, sen täytyy olla mahdollista, sen täytyy…
* * * * *
Paljon kepeämmäksi ovat muuttuneet askeleeni sen jälkeen kun rämehongan juurelle nukuin, mätäs märkä päänalusenani. En ole enää sadatellut suon soiluvaisuutta, en ole enää tuntenut kalvavaa ikävää noita pehmoisia sammalpintoja silmätessäni. Melkeinpä nauttinut olen, kun pieksusaappaani on varttansa myöten uponneet rahkasuon salaperäiseen silmäkkeeseen tai musta muta roiskahtanut vaatteilleni. Tämähän on juuri niinkuin olla pitää!
Minä näet uskon siihen, minkä kultaisissa kangastuksissani nähnyt olen: Tuhannen vuoden vierittyä! Tuhannen vuoden — tai jo ennemminkin…
Silloin se on valmis! Silloin tämä kaikki jo on muokattu. Silloin ei enää kukaan ole niin typerä että tulisi kysymään: mihin suo kelpaa?
— — —
Oi! Se on kultainen kangastus tämä Fata morgana, tämä suomalaisen suomaiseman tulevaisuudenihanne. Miten sen sanoisinkaan, jos sanoja viljelen? Sanoisinko että Peräpohjola, koko se seutu, mikä nyt vilisee tuhansittain tutkimattomia soita, on silloin maailman historiassa merkitty ikäänkuin itsenäiseksi valtioksi, jota johtavat kauttaaltaan toisenlaiset periaatteet kuin yhtäkään nykyisistä valtiomuodoista. Se on mahtava maanviljelysvaltio, suurenmoinen suoyrttitarha, kuningaskunta, kohiseva korpiparatiisi…